Välillä sen jotenkin tajuaa,ettei kaveria näe enää ikinä.Ettei enää koskaan voi sen kanssa naureskella älyttömille jutuille tai heittää sellasta puoliv*ttuilevaa läppää toisesta,enkä mä enää koskaan voi yrittää valaa uskoa tulevaisuuteen,että kyllä siellä vielä voi jotain hyvääkin olla.Ei vaan saa luovuttaa.

Voi millä muka elämää kokeneen naisen innolla mä sille välillä paasasin vuosia takaperin,kun yritin saada sen päähän mahtumaan ettei se nyt vaan voi luovuttaa kesken kaiken.Miten välillä tuli karjuttua kurkku suorana että millanen idiootti se oikeen on kun leikkii hengellään,eikä tajua että sillä on ystäviä jotka välittää siitä vaikka siitä tuntuu,että ei ketään kiinnosta.Miten välillä melkeinpä äidillisesti lohdutti,että se on tärkeä ihminen meille kaikille,uskoisit nyt ettet sä ole niin yksin mitä luulet olevasi.Me ollaan aina apuna ja tukena jos vaan pyydät,älä ikinä epäile sitä.

Se oli sitä aikaa kun omassa elämässä oli kaikki hyvin,eikä mulla ollut hajuakaan mitä on masennus.Mä en tiennyt p*skaakaan siitä,millaista on olla masentunut ja todella ahdistunut.Tämän kaverin syyt masennukseen oli sellaiset,että kuka tahansa olisi ollut samassa tilassa.Eikä sillä ollut mun tietääkseni mitään diagnoosia siitä,mutta ei siihen lääkäriä tarvinnut sitä toteamaan kun seurasi sen elämää vierestä ja jutteli sen kanssa.
Olisinpa mä ehtinyt vielä jutella sen kanssa kunnolla,mä olisin voinut kertoa että nyt mä ymmärrän paljon paremmin miten paha sen on olla.Olisin voinut kertoa,että mäkin tiedän nyt millaista se on kun maailmasta katoaa kaikki värit,eikä näe mitään muuta kuin harmaata eri sävyissä tai mustaa.Tajuan miltä se tuntuu,kun ajattelee ettei tulevaisuudessa ole mitään hyvää tulossa,sitä samaa sontaa vaan mitä tähänkin asti on tullut.Ymmärrän miltä sekin tuntuu,kun tuntee ittensä vaan taakaksi kaikille muille,ettei kukaan oikeasti välitä.
Olisinpa mä ehtinyt.

Vauva-aiheisilla nettipalstoilla törmää mitä ihmeellisimpiin slangisanoihin koskien vauvan yrittämistä,raskaana olemista jne.Täti tarkoittaa menkkoja,en tajua kuka on voinut keksiä noin karmean sanan sitä varten.Mikä helvetin täti?!Kauhein lause missä oon tuohon törmännyt,meni jotenkin näin; "Niin se täti vaan kurvasi paikalle punaisella ferrarilla".  Ihan oikeasti hei?

Tämä on ensimmäinen ja tasan viimeinen kerta kun käytän tuota sanaa menkoista,oli vaan pakko kokeilla miltä se tuntuu.Hirvittävän lapselliselta,pakko myöntää.Mä siis odotan nyt sitä tätiä kylään,sen pitäisi kaahata sillä helkkarin ferrarilla tai vaikka nyt sitten bemarilla paikalle ihan muutaman päivän sisällä.Mä kyllä toivon että täti peruu kyläilynsä ja menee jonnekkin muualle,että se ihkupihku pikku masuasukki olisikin kiinnittynyt kohtuun ja sillä olisi tarrasukatkin jalassa että pysyisi siellä tällä kertaa.Toivon että simot on löytänyt oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan,kun ollaan pupuiltu oviksen aikoihin niin ahkerasti.

Niin,nuo kursivoidut sanat on sitä slangia juurikin,mitä vauvapalstoilla tulee vastaan kun juttuja välillä lueskelee.Suomennan tuon lauseen teille näin " Vittu toivottavasti mä nyt olisin raskaana eikä menkat tulisikkaan,kun ollaan pantu niin perkeleesti ovulaation aikana."  Aikuiset ihmiset ei voi puhua asioilla niiden oikeilla nimillä,täytyy keksiä kaiken maailman pupuja ja tätejä siihen? Hui kauhea,eikai nyt voi kirjoittaa sanaa seksi,vielä kauheampaa nyt olis kertoa että me ollaan pantu tai nussittu.Se on likaista hommaa,hyi hyi.

No joo,mä oon ehkä vähän väsynyt kun mua vituttaa noi sanat tällä hetkellä.Aina ne ei vituta,mutta nyt jotenkin ärsyttää suunnattomasti.Huoh.

Mä kirjotan ihan oikeilla sanoilla,niin muutkin ymmärtää näitä mun tekstejä,jos vaan millään sopii?

Kp olis 23 ja niitä menkkoja tosiaan odotellaan alkavaksi.Kp tarkoittaa kiertopäiviä,laiskuuttani käytän lyhennettä koska en jaksa sitä kirjoittaa aina kokonaan.Edelliset kierrot on olleet vain 24 päivän pituisia,sitä ennen se oli 28 päivää.En ymmärrä mistä tuo kierron lyheneminen johtuu,mutta eipä se muutaman päivän heitto nyt iso juttu ole.

Tässä kierrossa ovulaatio on käytetty hyödyksi,eikä ainakaan siitä jää raskautuminen kiinni.Mä oon taas herännyt kuulostelemaan kroppaani ja kaikkia mahdollisia oireita,ennen mä olen tuntenut myös kiinnittymisen.Hedelmöittyneen munasolun kiinnittyminen tapahtuu n.viikko ovulaation jälkeen,mä oon tuntenut sen aina kipuiluna munasarjoissa ja semmoisena hassuna tärinänä.Joskus on tullut ihan veriviiru paperiin pyyhkiessä,ns.kiinnittymisvuoto.

Tissit on kipeät ja arat,naama kukkii niinku teini-ikäsella pojanklopilla.Munasarjoja särkee ja juilii,valkovuoto on runsasta ja mieli on herkkä,itkettää vituttaa ja naurattaa vuorotellen.Siinä teille oireita,suurin osa näistä viittaa mun kohdalla alkaviin menkkoihin.Tadaa,samat oireet voi kuitenkin merkata myös sitä raskautta,eikö olekkin jännää??

Mä olen joka kerralla vaan tiennyt olevani raskaana.En tiedä miten tai miksi,mutta mä olen tiennyt sen jo ennen raskaustestin tekemistä.On melko karmiva tunne tajuta olevansa raskaana ja silti uskotella itelleen ettei ole.Nyt mun tutka on vähän jotenkin hukassa,koska ei ole sellaista ihan varmaa tunnetta ollenkaan.Tai sitten mä vaan en ole raskaana,simppeliä.

Melko karmiva juttu kuulkaas,tässä samalla kun naputtelen tätä kirjoitusta niin mä haistan tissimaidon.Juu,juuri sen maidon mitä vauvat juo äitien tisuleista.Anteeksi,oli taas pakko käyttää slangisanaa,en voinut itelleni mitään.Mä oon haistanut sen maidonhajun ennenkin,viime kesänä itseasiassa.Silloin mä olin raskaana kun sen haistoin.

Edelliseen kirjotukseen sen verran,että niiden pillereiden joilla kohtua tyhjennetään,oikea nimitys on raskaudenkeskeytys pillerit.Mä en halua tai suostu käyttämään sitä oikeaa nimikettä,koska mä en ole vapaaehtoisesti halunnut raskauksiani keskeyttää.Samoilla tabuilla nimittäin tehdään myös abortteja.Mä olen syönyt niitä vain pakon edestä,koska niiden tarkoitus on saada kohtu supistelemaan ja tyhjentymään.Abortti,sitä mä en ole tehnyt ikinä.

Siitä päästäänkin aasinsiltaa pitkin niihin mörköihin.Nykyään pelkää aivan uskomattomia asioita,aivan naurettavia.Sellaisia,joita ei ikinä osannut edes kuvitella pelkäävänsä.Masentuneena pelot lyö kuitenkin pintaan vaikka kuinka selität itelles,että sä oot tyhmä kun pelkäät tuollaisia asioita.Mä en kuitenkaan ehkä enää tunne samalla tavalla kuin muut,mä en ole samanlainen kuin muut ihmiset,mä en pelkää samalla tavalla kuin muut.

Ensimmäisellä sairaalareissulla eli kun tuo tuulimunaraskaus oli,mulle tuli yhtäkkiä järkyttävä pelko että mun luullaan tulleen sinne osastolle aborttia varten.Että mä ihan vapaaehtoisesti halusin alkiosta eroon,otin sen takia niitä pillereitä.Ajattelin että hoitajat puristelee päätänsä ja juttelee keskenään kansliassa,että taas joku nuori nainen on tullut tekemään abortin,voivoi näitä nykynuoria.Tottakai ne tiesi minkä takia mä siellä oikeasti olin,luki taatusti papereissa ja koneella.Tuli sellanen hirveä pakonomainen tarve selittää,että tietäähän ne kaikki etten mä tätä oikeasti halunnut?Kyllä ne tiesi.

Toinen järjetön pelko on aina välillä ollut kuolemanpelko.Ei mun oman kuoleman,vaan miehen tai lapsen.Muistan kun papan kuolemasta oli kulunut jonkun aikaa ja mä olin menossa nukkumaan illalla.Sillon se iski jostakin,aivan jäätävän todentuntuinen olo että lapsi tai mies kuolee yön aikana eikä herääkkään aamulla.Mä en uskaltanut nukahtaa millään,koska ajattelin vaan että jompi kumpi ei aamulla enää herää.Tai jos ne kumpikin kuolee??Mä kirjaimellisesti vartioin niiden unta,miehen unta oli helppo valvoa kun se nukkui vieressä ja kuulin sen hengittävän.Lapsi nukkuu omassa huoneessa,sen vahtiminen oli hankalaa.Piti nousta sängystä ja käydä siellä katsomassa,tulla takasin omaan sänkyyn hetkeksi ja nousta taas.Mä jatkoin tuota varmaan muutaman tunnin ja yhden kerran kun kävin tyttöä kattomassa,se hengitti niin kevyesti ettei peitto noussut ollenkaan.Hirvittävä paniikki,nyt se jumalauta on kuollut eikä hengitä!!ei ei ei!!Oli pakko tökätä sitä kädellä,hengitä nyt saatana!Uninen lapsi katsoi mua hetken ihmeissään,sanoi jotain ja nukahti samantien uudestaan.Mä menin tärisevänä takasin omaan sänkyyn,ei toivoakaan nukkumisesta.Lopuksi mä kannoin nukkuvan lapsen meidän sänkyyn,menin itse noiden rakkaiden keskelle nukkumaan.Oli helpompi vahtia kun molemmat oli vieressä ja kuulin niiden hengittävän,nyt mäkin voin vihdoin nukahtaa.

Kun lapsi sairastui mahatautiin ja lähdettiin viemään sitä lääkäriin,mä pelkäsin että se kuolee.Herranisä,sillä on vaan oksennustauti,senkin idiootti.Matkalla sairaalaan mun ainoa ajatus oli etten mä kestä jos mä menetän tämänkin lapsen.Mä hoin sitä mielessäni ja olin paniikkikohtauksen partaalla kun päästiin terveyskeskukseen asti.Jos lääkäri olisi lähettänyt meidät sieltä kotiin eikä osastolle tiputukseen,mä olisin luultavasti seonnut kokonaan.Jos mut olisi laitettu yöksi kotiin osastolta enkä olisi saanut jäädä sinne lapsen kanssa,mä olisin varmaan saanut hirvittävän kohtauksen ja käynyt jonkun päälle.Hyi.

Meillä kaikilla on omat mörkömme,mitkä ovat sinun?

Tämä kirjoitus sai ideansa tänään,kun olin lapsen ja koiran kanssa lenkillä ja nähtiin ambulanssi.Lapsi alkoi muistelemaan kun mua vietiin ambulanssilla sairaalaan,se muistaa sen älyttömän hyvin.Ja miksei muistaisi,olihan se melkoinen kokemus hiukan yli 3-vuotiaalle.Mulle on ollut älyttömän tärkeää jutella lapsen kanssa kaikista mun sairaalareissuista,lapsen tasolla tietenkin.Se ei tiedä mitään raskauksista tai keskenmenoista,eikä tarvi tietääkkään.Sille on sanottu että mulla on ollut masu kipeä ja sitä on hoidettu sairaalassa.Mä olen halunnut kuitenkin kertoa jotain ja jutella sen kanssa noista,ettei sille jäisi mitään pelkoja sairaaloita tai lääkäreitä kohtaan.Ettei sen tarvisi pelätä että mulla on joku iso hätä aina kun käyn lääkärissä tai oon muuten kipeenä.

Mutta mistä tämän päiväinen keskustelu sitten alkoi,täytyy palata viime talveen.

Elettiin joulukuun loppupuolta,joulupukkia odotettiin innolla kylään ensimmäistä kertaa.Olin raskaana ja tyyni asian suhteen,iloinen ettei ollut tullut supistuksia tai mitään muutakaan.En muista minkä takia olin muksun kanssa lääkärissä,mutta sairaalan vessassa huomasin vuotavani taas verta.Voi paska,eikai nyt taas??!!Oli iltapäivä,en voinut enää soittaa neuvolaan eli oli pakko odottaa aamuun.

Aamulla soitin kauheassa paniikissa äitiysneuvolaan että mä vuodan taas verta,tarvisin lähetettä naistentautien päivystykseen ja ultraan.Pyysi mua ensin käymään äitiysneuvolassa ultrassa,kävin siellä eikä se osannut sanoa oikein mitään muuta kuin että kohdussa näkyi "jotain".Neuvolantäti laittoi lähetteen kiireellisenä eteenpäin,sain lähteä samantien päivystykseen odottamaan.En muista kauanko jouduin odottamaan ennenku ultraan pääsin,kauan kuitenkin.Mä istuin odotustiloissa itkien,tiesin jo ettei kaikki ole sittenkään kunnossa vaikka olin niin luullut.Tultiin ottamaan verikoetta ja juttelemaan,on kuulemma ollut jo yksi keskenmeno aiemmin?En pystynyt vastaamaan,nyökyttelin vaan.Joululauluja soi päivystyksessä,nekin sai itkemään vaan entistä enemmän.

Ultraan sitten vaan.Maailma murskattiin kertaheitolla,pahoitellen kerrottiin ettei kohdussa ole mitään elävää.Pelkkä ruskuaispussi vain.Mä olin elänyt 10 viikkoa luullen olevani raskaana ja kaiken olevan hyvin.Oli melko kova paukku.Mut haluttiin ottaa samantien osastolle tarkkailuun ja kohdun tyhjennykseen,kieltäydyin ehdottomasti menemästä sinne.Mua ei jukolauta vie laiteta mihinkään osastolle,mä lähen kotiin!!Sain luvan lähteä pitkin hampain,kunhan lupasin tulla heti aamusta osastolle.Joo joo,antakaa ne hiton pillerit nyt vaan mukaan ja antakaa mun olla rauhassa.

Sain kohdun tyhjennyspillerit paperipussukassa mukaan,kävelin ulos ja oksensin ensimmäiseen puskaan mikä tuli vastaan.Ei tämä voi olla totta,ei vaan voi.Kotiin sitten kertomaan miehelle nämä iloiset uutiset ja heittämään napit naamaan.Mä en pystynyt lopettamaan itkemistä,en vaikka kuinka yritin lapsen takia pysyä rauhassa ettei se hätäänny.Otin pillerit mehun kanssa ja vasta sitten ajattelin googlettaa millasia pillereitä mulle tällä kertaa annettiin,ne oli eri tabuja kuin viimeksi. Ei suositella henkilöille,joilla on astma tai jokin verenhyytymishäiriö. No sillälailla,mulla sattuu olemaan ne molemmat!Äh,ei niistä varmaan mitään haittavaikutuksia tule.Olipa onni että mä otin ne heti iltapäivästä,enkä vasta illalla.

Verta alkoi vuotamaan suunnilleen tunnin päästä lääkkeiden ottamisesta.Ei mitään kipuja tai supistuksia,pientä verenvuotoa vain.Jatkoin itsesäälissä rypemistä ja itkeskelyä,lapsi lohdutti parhaansa mukaan.Reppana,ei varmaan ikinä ollut nähnyt mua sellaisena.Katottiin sen kanssa telkkaria vierekkäin,mä tarvin hurjasti sitä lohtua minkä se antoi vaan olemalla siinä lähellä.Verta alkoi tulla enemmän,tiesin sen olevan ihan normaalia.Verta saattaa tulla samalla tavalla kuin menkkojen aikana,kesällä lääkkeistä ei tullut minkäänlaista vuotoa.

Parin tunnin päästä verta tuli jo valtavasti,aloin miettiä että onkohan se ihan normaalia.Käytin isoimpia siteitä mitä kaapista vaan löysin eikä nekään pitänyt verta tuntia kauempaa.Menin pissalle,istuin pöntölle ja verta vuoti aivan solkenaan pönttöön.Johan nyt vuotaa,ei mulla kesällä kyllä tällästä vuotoa ollut?Pian veri tuli ensimmäisen kerran läpi housuista,piti vaihtaa kaikki puhtaisiin.Lapsi sattui vahingossa kurkkaamaan pönttöön yhen vessareissun jälkeen,se oli aivan täynnä verta ja lapsi meinas oksentaa siihen paikkaan.

Illasta mä aloin miettimään,että kuinkahan mä vuoraan sängyn niin,etten mä sotke lakanoita ja patjojakin vereen.Mä vaihdoin sidettä puolen tunnin välein,eikä ne isoimmatkaan siteet tahtonut kestää niin kauaa.Toisetkin housut meni pyykkiin,mistä tuota verta oikeen riittää?Pian mä siirryinkin lapsen vaippoihin,onneksi niitä oli vielä kaapissa vaikka muksu ite ei ole vaippoja pitänyt aikoihin.

Olin menossa nukkumaan ja ajattelin soittaa äitille samalla käyn vielä tupakilla.Kesken puhelun mä tunsin kun verta holahti iso määrä ja mun tuli tosi huono olo.Päässä alkoi heittää,korvissa soi ja oli vaikea pysyä pystyssä.Sanoin äitille että nyt on pakko mennä vessaan,on pirun huono olo ja toivotin hyvät yöt.Juoksun pöntölle ja verta suihkusi taas,lisäksi lattialle tipahti nyrkin kokoinen verihyytymä.Mä nojasin vessan kaappeihin ja huikkasin miehelle,että nyt taitais olla aika soittaa ambulanssi tai mä pyörryn tänne kotiin.Lapsonen oli vielä hereillä ja ihmetteli mikä mulla oli,mä istuin pöntöllä ja olin aivan vitivalkoinen,huojuin siinä kun yritin pysyä tajuissani.Mies soitti ambulanssin ja alkoi keräämään mulle tavaroita mukaan ja mun 3-vuotias lapseni puetti mulle ulkovaatteita kun istuin pöntöllä.Talvikengät,toppatakki,pipo päähän.Yritin sille selittää että mut haetaan pian sairaalaan,mutta ei mulla ole mitään isoa hätää ja tuun huomenna kyllä jo kotiin sieltä.Lapsi jaksoi urheasti olla itkemättä tai hätääntymättä,heilutteli mulle kun ambulanssimiehet talutti mut pihalle.Mun lähdön jälkeen se oli sitten mennyt huoneeseensa itkemään.Se sai onneksi nukkua isin vieressä ja kai mieskin oli sille kertonut ettei mulla ole sielä sairaalassa mitään hätää.

Mut vietiin päivystykseen tippaan ja odottelemaan pääsyä osastolle.Kyseltiin paljonko siteitä suunnilleen oli mennyt,ainakin 8 omaa sidettä ja 3 lapsen vaippaa viiden tunnin aikana.Melkonen verenvuoto,hemoglobiini oli laskenut hurjasti aamuisen mittaamisen jälkeen.Mut vietiin yöksi osastolle ja aamulla katottiin tilannetta sitten uudestaan.Mä en saanut syödä mitään ja olinkin yhteensä varmaan 18h syömättä ja juomatta.Aamusta ultraan jossa todettiin että kohdussa on vieläki jotain tulematta ulos,eli kaavintaan vaan.

Mut oli leikattu edellisen kerran joskus lapsena,sain aivan hysteerisen itkukohtauksen leikkauspöydällä.Mulle tuikattiin ensin rauhoittavaa ja unilääkkeet melkeen samaan syssyyn,kauniita unia.Heräämössä heräsin omaan itkuuni,meni hetki tajuta missä mä olin.Ne perkeleen joululaulut soi sielä heräämössäkin,hoitajat toivotteli toisilleen hyvää joulua kun joku oli lähdössä vuorosta kotiin.Mua tultiin hakemaan osastolle takaisin,joku heräämön hoitajista toivotti mullekkin hyvää joulua.Hyvää joulua,mitäköhän hyvää tässä joulussa on??!! Mä en ollut kipeä kaavinnan jälkeen,mutta muuten ihan totaalisen hajalla.Mä itkin varmaan enemmän kuin vuoden aikana yhteensä.Mua pidettiin tarkkailussa muutaman tunti kaavinnan jälkeen ja pian mä tajusinkin olevani yksin osastolla.Siis aivan yksin,kaikki hoitajatkin oli jo lähteneet joulunviettoon.Pieni  väärinkäsitys kellonajasta mun ja hoitajan välillä mun kotiin hakemisesta ja mä olin yksinäni koko osastolla.Upeeta.Mun isi oli tulossa mua hakemaan,mä harhailin käytävällä että josko joku voisi opastaa mut ulos sieltä.Siivooja bongas mut pyörimästä sieltä ja opasti mut ulos.Oli ihanaa päästä kotiin lapsen ja miehen luo vaikka muuten koko elämä tuntuikin olevan aivan perseellään.

Seuraavana päivänä oli sitten jouluaatto,hyvää joulua vaan meille.

Mutta se mun hoitotiimi.Ihan ensimmäisenä siihen liittyi äitiysneuvolan terveydenhoitaja,nainen jonka olen tavannut kaksi kertaa.Ensimmäisen kerran kun menin normaalisti talvella ensimmäiseen neuvolaan,silloin kun mä hölmö vielä luulin että olen raskaana ja kaikki on mennyt normaalisti.Seuraavan kerran mä tapasin sen kun se ultrasi mua hetkeä myöhemmin verenvuodon takia,eikä pitkästä etsimisestä huolimatta löytänyt kohdusta mitään.Tai löysi se "jotain",mutta alkio se ei ollut.Nykyään mun tarvii vain soittaa tälle upealle naiselle jos tarvin lähetettä verikokeeseen tai ultraan,se kirjoittaa ne mukisematta.Viimeksi kun toukokuussa sille soitin,sanoi ettei se kenellekkään muulle lähetteitä kirjoittelisi noin vaan puhelimitse paitsi mulle.

Seuraavaksi tähän tiimiin eksyi sitten mun depressiohoitaja,mahtava nainen sekin.Pelkäsin valtavasti ensimmäistä käyntiä sen luona koska en tiennyt yhtään mitä sielä tehdään,pelkäsin että multa otetaan lapsi pois jos mä sanallakaan kerron jotain väsymyksestä sen kanssa.Mähän olin totaalisen väärässä,sille voi sanoa ihan mitä tahansa ja se ymmärtää,se ei tuomitse tai pidä mua pahana ihmisenä.Se oli valtavan onnellinen kun kerroin tuosta viimeisestä raskaudesta ja todella pahoillaan kun mä soitin ja kerroin sen olleen munatorviraskaus.Sen ansiosta mä oon saanut sairaslomia ja lääkkeitä,se pitää mun puolia ja tekee sen eteen kaiken mahdollisen,että mä saisin itteni kuntoon.Jos mä menen psykologin hoiviin jossakin vaiheessa,meidän tiet eroaa siinä samalla.Ikävä kyllä tulee.

Kolmas on sitten aivan tuore tapaus,terveyskeskuksen lääkäri. Kyllä vain,sieltäkin laitoksesta löytyy helmiä ja mä onneksi olen törmännyt yhteen sellaiseen.Tämä nuori nainen on kirjoittanut mulle sairaslomaa ja lääkkeitä,luvannut kirjoittaa lomaa lisää jos vaan tarvin ja luvannut kirjoittaa myös b-lausunnon kelaa varten jos pitkä sairasloma on vielä edessä.En ymmärrä miksi tämäkin nainen on niin hyvä mulle ja pahoillaan kaikista kokemuksista,ilmeisesti mun tarina on tehnyt siihenkin vaikutuksen.Jos mä lähden depressiohoitajan luota mtt:n asiakkaaksi,sinne tarvii myös lähetettä ja tarkkaa selostusta mun tilasta.Tämä tohtori lupasi kirjoittaa sinnekkin lähetettä jos tarve vaan vaatii.

Semmosia naisia,ihanaisia.Mä tiedän etten mä pysty enää olemaan raskausaikaa ilman lääkkeitä tai hoitosuhdetta johonkin,onneksi mulla on sellainen valmiina.

Tuun aina muistamaan sen reissun tk:seen,kun pillahdin itkuun ilmottautuessa ja olin melkein hysteerinen.Sen mukavan naislääkärin,joka käski valmistautumaan pahimpaan vaikka toivoakin vielä on jäljellä.Oli viikonloppu ja jouduin odottamaan maanantaihin että pääsin ultraan.Eihän sielä enää mitään näkynyt,kaikki raskausmateriaali oli jo tullut pihalle sen verenvuodon mukana.Sain silti vielä kohdun tyhjentämistä varten lääkkeet.

Diagnoosina spontaani keskenmeno,joka ei oikeastaan kerro mitään mitä oli tapahtunut.Kaikki jäi arvailujen varaan,lukemattomia kysymyksiä joihin en saa ikinä vastausta.Ensimmäinen keskenmeno oli rankka tuon takia,mitään selitystä sille ei voitu antaa.Niin vaan tapahtuu.Valtava syyllisyys,mitä mä tein väärin että näin kävi?Vihaa,katkeruutta ja kateellisuutta.

Kaksi seuraavaa oli helpompia siinä mielessä,että niihin on molempiin joku selvä syy.Ei jossittelua eikä turhaa syyllisyyttä,kun niille on selvä syy.

Toinen vuosipäivä on onneksi mukavampi,mun ja rakkaan ukkoseni vuosipäivä.Vuosi oli 2004 kun lyötiin hynttyyt yhteen,näihin vuosiin on kyllä mahtunut vaikka ja mitä.Tämä viimeisin vuosi on ehkä ollut rankin näiden keskenmenojen ja mun masennuksen takia.Masentuneena sitä ei tajua aina ajatella muita ihmisiä ja kaikki pyörii sen oman napansa ympärillä.Välillä tuntuu unohtuvan iteltä että en mä ole ainoa joka on keskenmenot kokenut.Ne oli myös mun miehen vauvoja,jälkeläisiä.Toki mä oon fyysisesti käynyt ne keskenmenot,leikkaussalin kahteen kertaan ja sairaalareissut muutenkin läpi,mutta tottahan tuota miestäkin ne on varmasti vaivannut ja surettanut.Se on pysynyt kuitenkin vahvana kun mä en ole todellakaan sitä ollut,se on pitänyt huolta myös musta meidän lapsen lisäksi.Se on sellainen hiljainen tukija,se ei pidä itestään kovaa meteliä mutta mä tiedän että se on kuitenkin siinä kun tarvitaan.

Ihana,ihana mies.Välillä sitä ei ole osannut arvostaa,välillä toisen naama ärsyttää niin maan perkeleesti ilman sen kummempaa syytä.Joskus taas tuntuu että olisi vastarakastunut ja että se on aivan ihq,tekisi mieli istua vaan sohvalla kädestä kiinni pitäen ja söpöillen.Se palvoo meidän lasta ja on loistava isä,se on muutamassa vuodessa kasvanut henkisesti aivan valtavan paljon ja siitä on tullut isä isolla ii:llä.Se osoittaa rakkauttaan mua kohtaan monella eri tavoin,ei niinkään sanallisesti mutta teoilla.Enkä mä edes jaksaisi sellaista mä rakastan sua mussun mussun-lässytystä kuunnella joka päivä,yyh.

Me ollaan kestetty melkoinen määrä menetyksiä vuoden aikana,lisäksi siihen mun masennus.On se vaan sellanen kultakimpale vaikka välillä tuntuukin aivan joltakin muulta.

Rakastan valtavasti.

Mitäs tänne,samaa kauraa vaihtelevilla mausteilla.Heti alkuun voi kertoa että yritys on päällä taas,haavoja on nuoltu tarpeeksi.Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!Ihanaa olla näin positiivinen ihminen.Eikös siinä sanonnassakin sanota että pessimisti ei pety?Ei ainakaan voi väittää että mä leijuisin pilvilinnoissa tai hengailisin vaaleanpunaset aurinkolasit päässä,ne kyllä jäi jo ensimmäisen keskenmenon jälkeen pois.

Kuukautiskiero on vähän viturallaan vieläkin leikkauksen jäljilta,hankaloittaa omalta osaltaan tätä touhua.Eiköhän se siitä,eteenpäin vaan sanoi mummo lumessa.

Kesäloma ja sairaslomat on ohi ja oon palannut takasin töihin.Ajattelin ihan vaan kokeilla miten pää kestää,ei vielä ainakaan ole tullut tarvetta lisälomalle.Mä olen ollut töissä vasta muutaman päivän,että eipä se nyt paljoa vielä kerro mun jaksamisesta.

Paniikkikohtauksia en ole saanut kesän aikana juuri kertaakaan,ainakaan sellaisia mihin olisi pitänyt rauhoittava ottaa.Pari kohtausta on tullut ihan tässä lähiaikoina,mutta ei onneksi sen enempää.Kohtaukset on ollut pikkasen erilaisia kuin aikaisemmin,sydän hakkaa tuhatta ja sataa niinku ennenkin mutta uus tuntemus on sellainen kun joku istuis sun rinnan päällä.Kamalan tuntuista,henki ei tahdo kulkea ja tuntuu että keuhkot puristuu kasaan.Hätäännyt siitä lisää ja sitten hakkaa sydän niin että meinaa tulla rinnasta läpi,kuulet omissa korvissa aivan selvästi sydämenlyönnit.Hyi.

Viimeinen kunnon käynti depressiohoitajalla oli ikimuistoinen,mä nimittäin itkin melkein koko tunnin minkä sielä olin.Vollottaminen alkoi melkein heti kun tuoliin pääsin ja kuulumisia kysyttiin,loppua siitä ei sitten tahtonut tulla millään.Onneksi oli nenäliinoja iso pinkka pöydällä.Masennustesti tehtiin uudestaan,sain pisteitä saman verran mitä maaliskuussa kun hoitoon hakeuduin,ellen jopa enemmänkin.Eli eteenpäin ei suinkaan oltu menty,korkeintaan taaksepäin.Lääkityksestä ei sitten ollut oikeastaan mitään hyötyä,sen olisi pitäny jo auttaa siinä ajassa mitä olin sitä syönyt,jos on auttaakseen.

Lääkitys sitten uusiksi vaan.Sain toisen lääkkeen ja aloin purkamaan vanhaa pois.Tulipahan huomattua että olisi kannattanut purkamista jatkaa vielä pidempään,aivan hirvittävät vieroitusoireet alkoi kun jätin sen kokonaan pois.Mä oksensin muutamana päivänä,pyörrytti ja oli aivan kauhea olo kaikin puolin.Tein jo raskaustestiäkin koska oireet oli aika osuvat myös siihen.Mielenkiintoisin oire oli kuitenkin sähköiskut.Juu luit oikein,sähköiskut.Karmiva tunne kun käsivarsista lähtee sähköisku ja välillä se tuntuu takahampaissa asti.Jos jotain hyvää siitä pitää löytää,niin enpähän ainakaan nukahtanu mihkään väärään paikkaan kun sätkyjä tuli aina välillä.

Nyt oon syönyt uutta lääkettä noin kuukauden,pari viikkoa ilman sitä vanhaa lääkettä.Eipä vielä ainakaan mitään kauhean isoja muutoksia mielialassa tunnu,vaikutus saattaa kuitenkin alkaa vasta monen viikon päästä.

Ja jotta ei elämä liian helpoksi ja mukavaksi kävisi,niin muutama päivä takaperin saatiin murheen aihetta taas vaihteeksi.Mun rakas mummi on jo muutaman vuoden taistellut keuhkosyöpää vastaan,se on jo selättänyt rintasyövän vuosia takaperin.Se kaatui pyörällä ja pää kuvattiin kun se kolahti maahan melko voimakkaasti.Kappas vaan,aivoista löytyi kaksi etäpesäkettä.Miten sattuikaan sopivasti,pappa kuoli maaliskuussa ja nyt saa pelätä että koska mummi lähtee perässä.Mun toive oli että vanhukset ehtisivät nähdä mun toisenkin lapsen,alkaa pahasti näyttää siltä ettei mummikaan välttämättä ehdi sitä näkemään.Papan kuolema tuli aika yllättäen eikä siihen osannut varautua,nyt alkaa väkisinkin pelkäämään että koska mummi lähtee kun tietää että kasvaimet aivoissa on kuitenkin melko vaarallisia.Juuri äsken tultiin muksun kanssa sairaalasta ja ajattelin itekseni että olikohan tämä viimeinen kerta kun näen mummin.Ei se nyt vaikuttanut mitenkään kipeältä tai sekavalta,oli ihana oma itsensä.Silti ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu,koska mummi pääsee hoitoon ja miten sitä aletaan hoitamaan.Onko siitä enää mitään apua vai vaan turhaa kipua ja kärsimystä.Ethän mummi rakas vielä jätä meitä??

Alkaa tuntumaan että mut on jotenkin kirottu,perkele vie.

Mitäs tänne,ei taaskaan oikein mitään.Sairaslomaa jatkettiin heinäkuun alkuun,mä koen että en oo valmis töihin enkä kestä nyt minkäänlaista painostusta mistään suunnasta.Töissä sitä tulisi taatusti,myyntialalla kun ollaan.Heinäkuun alussa alkaa myös mun kesäloma,töihin palaan sitten vasta elokuussa.En tiedä miten mä kestän olla tytön kanssa kuukauden kotona,tuntuu olevan nyt vähän hankalaa tämä meidän yhteiselo muutenkin.Uhmaa,kiukkua,mun väsymystä,härnäämistä ja hermojen palamista.Hyvää lomaa meille.

Niin väsymyksestä,mä oon tajuttoman väsynyt.Väsymys alkoi sairaalasta pääseminen jälkeen antibioottien takia,se jatkuu edelleen vaikka kuuri on loppunu ajat sitten.Mä voisin nukkua vuorokaudet putkeen,mä joka en ikinä nuku päiväunia,saatan nukkua helposti 3-4h päivällä ja pitkät yöunet siihen vielä päälle.Tervettä touhua,sanon minä.

Tässä yhtenä päivänä iski hirvittävä hätä,että missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.En jaksa seurata sitä,ei kiinnosta pätkän vertaa.Onneksi sain sitten laskettua missä mennään ja ehkä nyt muistan sitten varoa niitä ovulaatiopäiviä.Miten toi kuukautiskierron laskeminen ja ovulaation bongailu on muka joskus ollut hauskaakin?Siis viime kesänä,jolloin yritys aloitettiin.Nyt se on vaan ärsyttävää,kierrosta pitäisi pysyä edes vähän selvillä ettei taas käy huppistakeikkaa-pam-raskautta.

En jaksa ajatella vauvoja,vauvan yrittämistä tai mitään siihen liittyvää.Mulle on nyt kolme kertaa aika selkeästi osoitettu,että mun ei kuulu saada toista vauvaa.Mä en varmaan ansaitse saada sellaista ja alkaa tuntua etten mä ansaitse edes tuota meidän isoa tyttöä.Yleensä käyn tytön peittelemässä rakastava hymy huulilla ennenkuin ite menen sänkyyn,eilen tein sen itkien.Itkien siksi,että se nukkuva pieni ei todellakaan ole ansainnut tälläistä pällivikaista äitiä.Mikä älyttömän huono tuuri sillä onkaan ollut,että se on mun lapseksi joutunut.

Ehkä pelottavinta on,että oppi alkaa menemään perille ja mä alan tosissani pian olla valmis luovuttamaan.En jaksaa enää taistella tuulimyllyä vastaan,en jaksa enää edes haaveilla pallomahasta ja tuhisevasta pikkukääröstä omassa sylissä.

Jos ihminen tippuu hevosen selästä/ajaa autokolarin/jää auton alle pyörällä tms,kehoitetaan pian uudestaan pyörän tai hevosen selkään ettei se pelko käy ylivoimaiseksi.Mäkin hyppäsin reippaasti takaisin selkään ensimmäisen keskenmenon jälkeen,luotin siihen etten mä enää sieltä hepan selästä tipahda,kun juuri tipuin.Niin.Mentiin taas lujaa kyytiä pärse edellä puuhun ja tultiin niskoilleen alas sieltä ryminällä.

Kaikkein hupaisin tapaus oli tämä viimeisin,eli kohdunulkoinen raskaus.Me ei edes yritetty koko raskautta,mä olin aivan pihalla kierrostani suurimman osan ajasta ja pam!Raskaana.Totuttelua meiltä molemmilta,ihmettelyä ja mietiskelyä että josko nyt onnistuiskin? Ehei,tämä ylläripylläri oli juuri näistä kolmesta se,joka oli kaikkein raskain fyysisesti mulle.
Ja hei!Ollaan menty takapakkia tavallaan myös näissä keskenmenoissa.Ensimmäinen oli kohdussa niinku pitääkin,kehittyi mutta kuoli ja tuli pois.Toinen oli myös kohdussa,mutta ei lähtenyt kehittymään kuitenkaan.Kolmas jäi munatorveen eikä päässyt kohtuun asti,mutta alkoi kehittyä sielä munatorvessa kuitenkin!

En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa,tän hetkinen fiilis on kuitenkin tämä :

Mä kun tykkään niin mahdottomasti sairaalassa olosta,niin päätin että haluan ehdottomasti sinne takaisin letkujen sekaan makaamaan ja hankin itelleni tulehduksen.Mikä tulehdus se oli,on vieläkin vähän mysteeri meille kaikille.

Keskiviikkona mahakivut ei olleet hellittäneet yhtään,eikä kipulääkkeistä ollut mitään apua vaikka otin niitä järjettömällä kerta-annoksella.Soitin tonne vuodeosastolle että mitä mun pitäisi tehdä,sieltä sanottiin sitten että pitää lähteä joko tk:n päivystykseen tai naistentautien omaan päivystykseen.Minähän en edes pyllistä terveyskeskuksen suuntaan tässä asiassa,joten lähin sitten kohti keskussairaalaa.En ottanut juurikaan tavaroita mukaan koska ajattelin tulevani pian kotiin takaisin.

Haha,miten väärässä mä olinkaan.Mä satuin valitsemaan tietenkin juuri sen päivän,kun suurin osa lääkäreistä oli koulutuksessa jossakin hevon puossa ja odotin yhteensä yli neljä tuntia päivystyksessä.Aluksi istuen odotustilassa,mutta pian pyysin päästä makaamaan sänkyyn vähän sivummalle.Pari tuntia meni ennenkuin verikoe tultiin ottamaan,sitten toiset kaks tuntia että pääsin lääkärin tutkittavaksi.Voin kertoa että meinas huumorintaju loppua useaan otteeseen ja kävin pari kertaa melko ärhäkkäästi sanomassa että nyt mä haluan sen lääkärin mun luo ja pian.Mä en ollut syönyt mitään koko päivänä,mä olin hemmetin kipeä,tuntu että kuume on nousemassa ja se odottelu kävi hermoille kyllä valtavasti.Raah.

Nyt lääkäri tutkii sut,jihuu!Tiukassa etukumarassa käpsyttelin tutkimushuoneeseen,missä tietenkin taas pääsin jo niin tutuksi tulleeseen ultratuoliin.Tällä kertaa sisätutkimus sattui aivan kamalasti,itku tuli jo ihan alkuvaiheessa.Naislääkäri oli ymmärtäväinen eikä halunnut mua rääkätä enempää,mutta sen oli pakko kutsua erikoislääkäri paikalle vielä tutkimaan.Voi kiesus,no toinen tutkimus perään sitten vielä kovemman itkun kanssa.Ultrassa ei näkynyt missään mitään epäilyttävää,mutta kivut oli kovaa luokkaa ja crp n.100 eli osastolle takasin.

Täytyy sanoa,että pääsi elämää isompi itku kun erikoislääkäri sano että joudun takasin osastolle.Mä itken nykyään todella harvoin ja yllätyin itekkin tälläistä reaktiota.Sopersin että mä oon niin kyllästynyt makaamaan sairaalassa ja tähän hemmetin touhuun jo muutenkin,enkö mä voisi mennä vaan takasin kotiin ja syödä sielä antibiootteja.Ei käy,niitä aletaan antamaan suonensisäisesti samantien.Meinasin jo ehdottaa että saisin kaikki vermeet kotiin ja vaihtelisin ite tippaa sielä kun hoitaja nyt itsekkin olen,mutta tajusin miten naurettavalta ja epätoivoiselta se kuulosti ja olin hiljaa.

Lähin sitten käymään tupakilla itkua vääntäen ja odotushuone oli täynnä ihmetteleviä ihmisiä.Aivan sama,nähkööt mun itkemisen.Soitin äidille,miehelle ja tytön päiväkotiin että osasto kutsuu jälleen ja tytön hoitokuviot pitää taas miettiä uusiksi.

Kätilö saatteli itkevän ja kipeän nuoren naisen osastolle ja mulle etittiin huone missä saisin olla yksin.Joutuivat vähän siirtelemään muita potilaita,mutta olin kyllä pirun kiitollinen että sain yksinäni olla sielä huoneessa.

Sairaalakuteet taas niskaan ja kanyylia vaan käteen,ruokaa tuotiin kun oli vähän heikko olo ja sokeriliuosta tiputeltiin alkuun.Mun oli hyvin vaikea pysyä rauhassa ja paikoillaan,ahdisti niin valtavasti että seilasin käytävillä ja ravasin tupakilla vähän väliä.

Yksi ainoa hoitaja tuntui olevan valtavan ahdistunut mun polttamisesta ylipäätään ja sain sitten kuulla siitä kuittailua vähän väliä jollakin tapaa.Toki sillä tavalla hymyillen ja nätisti sanottuna etten mä voisi muka loukkaantua,mutta kyllä mua otti pattiin.Oon mäkin työssäni kohdannut ihmisiä joiden elämäntyylistä mä en pidä,mutta ei mun tehtävä ole alkaa niitä käännyttämään siitä pois tai saarnaamaan hymyn takaa muka ystävällisesti.

Meinasin tulistua jo muutaman kerran ja sanoa että mä oon viikko sitten menettänyt taas lapsen ja juuri joutunut uudestaan sairaalaan,nyt ei ehkä ole todellakaan oikea aika alkaa mulle selittämään tupakin vaaroista tai hedelmättömyydestä sen takia.Jos hoitajaa vaivaa niin valtavasti mun polttaminen,niin voidaan kyllä vaihtaa mulle toinen omahoitaja niihin vuoroihin kun se on töissä.Muuten tosi mukava hoitsu kyllä,mutta piru että ketutti tommonen syyllistäminen ja saarnaaminen.Hyvää se kuitenkin varmasti tarkoitti,aika ei nyt vaan ollut ihan oikea semmoselle.

Antibioottia sitten suoneen vaan,3 krt/pvä.Kipulääkkeitä yhtä useasti.Osasto on siitä kiva paikka,ettei sielä ole vierailuaikoja juurikaan ja vieraita voi tulla koska vaan.Mies ja mun pikkumuru kävi päivittäin mua kattomassa,äiti melkein joka päivä,isi kävi ja 3 kaveria oli käymässä myös.Oli ihana päästä huoneesta pois ja kanttiiniin kahville,jutella muiden ihmisten kanssa ja olla niinku normaalit ihmiset edes hetken.

3 päivää antibiootteja tiputettu suoneen,crp vaan nousee.Wtf? Lääkärikin totes mulle ettei se tiedä mikä mulla on,naureskelin sille että mä oon semmonen elävä mysteeri.Mut oli päivystyksessä ultrattu mutta lääkäri halus ultrata itse uudestaan,voi ei taas sitä sörkkimistä pliiiiis.Lääkäri kuitenki sanoi että tulehdukselle on pakko löytyä joku syy että osataan hoitaa oikein ja ettei se usko että mitään ei löytyisi,eli pöydälle vaan kiltisti makaamaan.Taitava lekuri sitten löysikin vasemman munatorven vierestä hematooman,kokoa 3x3cm ja lääkitys laitettiin uusiksi.

Toinen antibiootti edellisen rinnalle,nyt antibiootteja tiputettiin 5krt/pvä,on se kumma jos ei ala pöpöt katoamaan.Uus satsi alkoi tehoamaan samantien ja crp lähtikin laskuun hyvin.

Eipä noista viimeisistä päivistä ole paljoa kirjoitettavaa.Mä osasin vasta viimeisinä päivinä ottaa levon kannalta ton sairaalassa olemisen ja lepäsin oikeasti.Nukuin kun nukutti ja vaan pötköttelin ja kattelin telkkaria.Heitin hoitajien kanssa läppää että mulle pitää joku kanta-asiakas kortti pian hankkia osastolle ja oma vip-huone valmiiksi.
Kanyylia vaihdettiin yhteensä 4 kertaa kädestä toiseen,oikeasta kädestä meinas poksahtaa suoni ja voi prkl kun se otti kipeää.Verikokeita päivittäin tietenkin sen lisäksi,kyllä oli semmonen olo että mä oon joku koe-eläin.

Itku oli herkässä suurimman osan ajasta,illat oli vaikeimpia.Koti-ikävä ja hirvittävä syyllisyys kun lasta piti viedä taas paikasta toiseen yöksi miehen työvuorojen takia.Syyllisyys koiran takia,se joutui olemaan todella paljon yksin kotona miehen työvuorojen takia.Syyllisyys kun mies joutui tekemään kaiken yksin ja vielä ne omat työnsä päälle,syyllisyys että mun äiti joutui laittamaan aikataulunsa uusiksi että pystyi tyttöä sielä pitämään muutaman yön.Yhtenä iltana lapsi lähti itkien kotiin sairaalasta,itku pääsi iteltäkin samantien kun olivat lähteneet.Miten paljon ton lapsenkin pitää mun takia kärsiä,eikö tämä ikinä lopu?!

Eilen crp oli sitten tarpeeksi alhainen kotiuttamista varten,voi mikä ihana uutinen.Kotona jatkan hoitoa kahden tujun antibiootin voimin,perjantaina käyn verikokeissa ja ultraan tulee aika postissa myöhemmin.En osaa oikeen muuta sanoa,kuin että ihanaa olla kotona taas.

Anteeksi pitkä ja sekava sepustus,piti saada oksentaa tämä ulos samantien kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa.