Kirjoitettu 24.5.2011

Mä kun tykkään niin mahdottomasti sairaalassa olosta,niin päätin että haluan ehdottomasti sinne takaisin letkujen sekaan makaamaan ja hankin itelleni tulehduksen.Mikä tulehdus se oli,on vieläkin vähän mysteeri meille kaikille.

Keskiviikkona mahakivut ei olleet hellittäneet yhtään,eikä kipulääkkeistä ollut mitään apua vaikka otin niitä järjettömällä kerta-annoksella.Soitin tonne vuodeosastolle että mitä mun pitäisi tehdä,sieltä sanottiin sitten että pitää lähteä joko tk:n päivystykseen tai naistentautien omaan päivystykseen.Minähän en edes pyllistä terveyskeskuksen suuntaan tässä asiassa,joten lähin sitten kohti keskussairaalaa.En ottanut juurikaan tavaroita mukaan koska ajattelin tulevani pian kotiin takaisin.

Haha,miten väärässä mä olinkaan.Mä satuin valitsemaan tietenkin juuri sen päivän,kun suurin osa lääkäreistä oli koulutuksessa jossakin hevon puossa ja odotin yhteensä yli neljä tuntia päivystyksessä.Aluksi istuen odotustilassa,mutta pian pyysin päästä makaamaan sänkyyn vähän sivummalle.Pari tuntia meni ennenkuin verikoe tultiin ottamaan,sitten toiset kaks tuntia että pääsin lääkärin tutkittavaksi.Voin kertoa että meinas huumorintaju loppua useaan otteeseen ja kävin pari kertaa melko ärhäkkäästi sanomassa että nyt mä haluan sen lääkärin mun luo ja pian.Mä en ollut syönyt mitään koko päivänä,mä olin hemmetin kipeä,tuntu että kuume on nousemassa ja se odottelu kävi hermoille kyllä valtavasti.Raah.

Nyt lääkäri tutkii sut,jihuu!Tiukassa etukumarassa käpsyttelin tutkimushuoneeseen,missä tietenkin taas pääsin jo niin tutuksi tulleeseen ultratuoliin.Tällä kertaa sisätutkimus sattui aivan kamalasti,itku tuli jo ihan alkuvaiheessa.Naislääkäri oli ymmärtäväinen eikä halunnut mua rääkätä enempää,mutta sen oli pakko kutsua erikoislääkäri paikalle vielä tutkimaan.Voi kiesus,no toinen tutkimus perään sitten vielä kovemman itkun kanssa.Ultrassa ei näkynyt missään mitään epäilyttävää,mutta kivut oli kovaa luokkaa ja crp n.100 eli osastolle takasin.

Täytyy sanoa,että pääsi elämää isompi itku kun erikoislääkäri sano että joudun takasin osastolle.Mä itken nykyään todella harvoin ja yllätyin itekkin tälläistä reaktiota.Sopersin että mä oon niin kyllästynyt makaamaan sairaalassa ja tähän hemmetin touhuun jo muutenkin,enkö mä voisi mennä vaan takasin kotiin ja syödä sielä antibiootteja.Ei käy,niitä aletaan antamaan suonensisäisesti samantien.Meinasin jo ehdottaa että saisin kaikki vermeet kotiin ja vaihtelisin ite tippaa sielä kun hoitaja nyt itsekkin olen,mutta tajusin miten naurettavalta ja epätoivoiselta se kuulosti ja olin hiljaa.

Lähin sitten käymään tupakilla itkua vääntäen ja odotushuone oli täynnä ihmetteleviä ihmisiä.Aivan sama,nähkööt mun itkemisen.Soitin äidille,miehelle ja tytön päiväkotiin että osasto kutsuu jälleen ja tytön hoitokuviot pitää taas miettiä uusiksi.

Kätilö saatteli itkevän ja kipeän nuoren naisen osastolle ja mulle etittiin huone missä saisin olla yksin.Joutuivat vähän siirtelemään muita potilaita,mutta olin kyllä pirun kiitollinen että sain yksinäni olla sielä huoneessa.

Sairaalakuteet taas niskaan ja kanyylia vaan käteen,ruokaa tuotiin kun oli vähän heikko olo ja sokeriliuosta tiputeltiin alkuun.Mun oli hyvin vaikea pysyä rauhassa ja paikoillaan,ahdisti niin valtavasti että seilasin käytävillä ja ravasin tupakilla vähän väliä.

Yksi ainoa hoitaja tuntui olevan valtavan ahdistunut mun polttamisesta ylipäätään ja sain sitten kuulla siitä kuittailua vähän väliä jollakin tapaa.Toki sillä tavalla hymyillen ja nätisti sanottuna etten mä voisi muka loukkaantua,mutta kyllä mua otti pattiin.Oon mäkin työssäni kohdannut ihmisiä joiden elämäntyylistä mä en pidä,mutta ei mun tehtävä ole alkaa niitä käännyttämään siitä pois tai saarnaamaan hymyn takaa muka ystävällisesti.

Meinasin tulistua jo muutaman kerran ja sanoa että mä oon viikko sitten menettänyt taas lapsen ja juuri joutunut uudestaan sairaalaan,nyt ei ehkä ole todellakaan oikea aika alkaa mulle selittämään tupakin vaaroista tai hedelmättömyydestä sen takia.Jos hoitajaa vaivaa niin valtavasti mun polttaminen,niin voidaan kyllä vaihtaa mulle toinen omahoitaja niihin vuoroihin kun se on töissä.Muuten tosi mukava hoitsu kyllä,mutta piru että ketutti tommonen syyllistäminen ja saarnaaminen.Hyvää se kuitenkin varmasti tarkoitti,aika ei nyt vaan ollut ihan oikea semmoselle.

Antibioottia sitten suoneen vaan,3 krt/pvä.Kipulääkkeitä yhtä useasti.Osasto on siitä kiva paikka,ettei sielä ole vierailuaikoja juurikaan ja vieraita voi tulla koska vaan.Mies ja mun pikkumuru kävi päivittäin mua kattomassa,äiti melkein joka päivä,isi kävi ja 3 kaveria oli käymässä myös.Oli ihana päästä huoneesta pois ja kanttiiniin kahville,jutella muiden ihmisten kanssa ja olla niinku normaalit ihmiset edes hetken.

3 päivää antibiootteja tiputettu suoneen,crp vaan nousee.Wtf? Lääkärikin totes mulle ettei se tiedä mikä mulla on,naureskelin sille että mä oon semmonen elävä mysteeri.Mut oli päivystyksessä ultrattu mutta lääkäri halus ultrata itse uudestaan,voi ei taas sitä sörkkimistä pliiiiis.Lääkäri kuitenki sanoi että tulehdukselle on pakko löytyä joku syy että osataan hoitaa oikein ja ettei se usko että mitään ei löytyisi,eli pöydälle vaan kiltisti makaamaan.Taitava lekuri sitten löysikin vasemman munatorven vierestä hematooman,kokoa 3x3cm ja lääkitys laitettiin uusiksi.

Toinen antibiootti edellisen rinnalle,nyt antibiootteja tiputettiin 5krt/pvä,on se kumma jos ei ala pöpöt katoamaan.Uus satsi alkoi tehoamaan samantien ja crp lähtikin laskuun hyvin.

Eipä noista viimeisistä päivistä ole paljoa kirjoitettavaa.Mä osasin vasta viimeisinä päivinä ottaa levon kannalta ton sairaalassa olemisen ja lepäsin oikeasti.Nukuin kun nukutti ja vaan pötköttelin ja kattelin telkkaria.Heitin hoitajien kanssa läppää että mulle pitää joku kanta-asiakas kortti pian hankkia osastolle ja oma vip-huone valmiiksi.
Kanyylia vaihdettiin yhteensä 4 kertaa kädestä toiseen,oikeasta kädestä meinas poksahtaa suoni ja voi prkl kun se otti kipeää.Verikokeita päivittäin tietenkin sen lisäksi,kyllä oli semmonen olo että mä oon joku koe-eläin.

Itku oli herkässä suurimman osan ajasta,illat oli vaikeimpia.Koti-ikävä ja hirvittävä syyllisyys kun lasta piti viedä taas paikasta toiseen yöksi miehen työvuorojen takia.Syyllisyys koiran takia,se joutui olemaan todella paljon yksin kotona miehen työvuorojen takia.Syyllisyys kun mies joutui tekemään kaiken yksin ja vielä ne omat työnsä päälle,syyllisyys että mun äiti joutui laittamaan aikataulunsa uusiksi että pystyi tyttöä sielä pitämään muutaman yön.Yhtenä iltana lapsi lähti itkien kotiin sairaalasta,itku pääsi iteltäkin samantien kun olivat lähteneet.Miten paljon ton lapsenkin pitää mun takia kärsiä,eikö tämä ikinä lopu?!

Eilen crp oli sitten tarpeeksi alhainen kotiuttamista varten,voi mikä ihana uutinen.Kotona jatkan hoitoa kahden tujun antibiootin voimin,perjantaina käyn verikokeissa ja ultraan tulee aika postissa myöhemmin.En osaa oikeen muuta sanoa,kuin että ihanaa olla kotona taas.

Anteeksi pitkä ja sekava sepustus,piti saada oksentaa tämä ulos samantien kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa.