Kaverin kuolemasta tulee pian täyteen viikko,mä taas hämmästytän itteäni tällä omalla suremisellani.Mä en ole itkenyt,mutta surrut taas täysin omalla tavallani.Elämän kiertokulun ei kuuluisi mennä näin,ei 21-vuotiaan kuuluisi vielä lähteä pois.Ei vaikka sitä on jollain tavalla osattu pelätä ja odottaakkin,ei sen kuuluisi näin mennä.Miehen puolesta on aivan hirvittävän paha olla,se menetti yhden tärkeimmistä ystävistään.Avuton olo itellään,kun ei voi mitään oikein tehdä että toisen olisi parempi olla.

Välillä sen jotenkin tajuaa,ettei kaveria näe enää ikinä.Ettei enää koskaan voi sen kanssa naureskella älyttömille jutuille tai heittää sellasta puoliv*ttuilevaa läppää toisesta,enkä mä enää koskaan voi yrittää valaa uskoa tulevaisuuteen,että kyllä siellä vielä voi jotain hyvääkin olla.Ei vaan saa luovuttaa.

Voi millä muka elämää kokeneen naisen innolla mä sille välillä paasasin vuosia takaperin,kun yritin saada sen päähän mahtumaan ettei se nyt vaan voi luovuttaa kesken kaiken.Miten välillä tuli karjuttua kurkku suorana että millanen idiootti se oikeen on kun leikkii hengellään,eikä tajua että sillä on ystäviä jotka välittää siitä vaikka siitä tuntuu,että ei ketään kiinnosta.Miten välillä melkeinpä äidillisesti lohdutti,että se on tärkeä ihminen meille kaikille,uskoisit nyt ettet sä ole niin yksin mitä luulet olevasi.Me ollaan aina apuna ja tukena jos vaan pyydät,älä ikinä epäile sitä.

Se oli sitä aikaa kun omassa elämässä oli kaikki hyvin,eikä mulla ollut hajuakaan mitä on masennus.Mä en tiennyt p*skaakaan siitä,millaista on olla masentunut ja todella ahdistunut.Tämän kaverin syyt masennukseen oli sellaiset,että kuka tahansa olisi ollut samassa tilassa.Eikä sillä ollut mun tietääkseni mitään diagnoosia siitä,mutta ei siihen lääkäriä tarvinnut sitä toteamaan kun seurasi sen elämää vierestä ja jutteli sen kanssa.
Olisinpa mä ehtinyt vielä jutella sen kanssa kunnolla,mä olisin voinut kertoa että nyt mä ymmärrän paljon paremmin miten paha sen on olla.Olisin voinut kertoa,että mäkin tiedän nyt millaista se on kun maailmasta katoaa kaikki värit,eikä näe mitään muuta kuin harmaata eri sävyissä tai mustaa.Tajuan miltä se tuntuu,kun ajattelee ettei tulevaisuudessa ole mitään hyvää tulossa,sitä samaa sontaa vaan mitä tähänkin asti on tullut.Ymmärrän miltä sekin tuntuu,kun tuntee ittensä vaan taakaksi kaikille muille,ettei kukaan oikeasti välitä.
Olisinpa mä ehtinyt.

Hola!

Vauva-aiheisilla nettipalstoilla törmää mitä ihmeellisimpiin slangisanoihin koskien vauvan yrittämistä,raskaana olemista jne.Täti tarkoittaa menkkoja,en tajua kuka on voinut keksiä noin karmean sanan sitä varten.Mikä helvetin täti?!Kauhein lause missä oon tuohon törmännyt,meni jotenkin näin; "Niin se täti vaan kurvasi paikalle punaisella ferrarilla".  Ihan oikeasti hei?

Tämä on ensimmäinen ja tasan viimeinen kerta kun käytän tuota sanaa menkoista,oli vaan pakko kokeilla miltä se tuntuu.Hirvittävän lapselliselta,pakko myöntää.Mä siis odotan nyt sitä tätiä kylään,sen pitäisi kaahata sillä helkkarin ferrarilla tai vaikka nyt sitten bemarilla paikalle ihan muutaman päivän sisällä.Mä kyllä toivon että täti peruu kyläilynsä ja menee jonnekkin muualle,että se ihkupihku pikku masuasukki olisikin kiinnittynyt kohtuun ja sillä olisi tarrasukatkin jalassa että pysyisi siellä tällä kertaa.Toivon että simot on löytänyt oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan,kun ollaan pupuiltu oviksen aikoihin niin ahkerasti.

Niin,nuo kursivoidut sanat on sitä slangia juurikin,mitä vauvapalstoilla tulee vastaan kun juttuja välillä lueskelee.Suomennan tuon lauseen teille näin " Vittu toivottavasti mä nyt olisin raskaana eikä menkat tulisikkaan,kun ollaan pantu niin perkeleesti ovulaation aikana."  Aikuiset ihmiset ei voi puhua asioilla niiden oikeilla nimillä,täytyy keksiä kaiken maailman pupuja ja tätejä siihen? Hui kauhea,eikai nyt voi kirjoittaa sanaa seksi,vielä kauheampaa nyt olis kertoa että me ollaan pantu tai nussittu.Se on likaista hommaa,hyi hyi.

No joo,mä oon ehkä vähän väsynyt kun mua vituttaa noi sanat tällä hetkellä.Aina ne ei vituta,mutta nyt jotenkin ärsyttää suunnattomasti.Huoh.

Mä kirjotan ihan oikeilla sanoilla,niin muutkin ymmärtää näitä mun tekstejä,jos vaan millään sopii?

Kp olis 23 ja niitä menkkoja tosiaan odotellaan alkavaksi.Kp tarkoittaa kiertopäiviä,laiskuuttani käytän lyhennettä koska en jaksa sitä kirjoittaa aina kokonaan.Edelliset kierrot on olleet vain 24 päivän pituisia,sitä ennen se oli 28 päivää.En ymmärrä mistä tuo kierron lyheneminen johtuu,mutta eipä se muutaman päivän heitto nyt iso juttu ole.

Tässä kierrossa ovulaatio on käytetty hyödyksi,eikä ainakaan siitä jää raskautuminen kiinni.Mä oon taas herännyt kuulostelemaan kroppaani ja kaikkia mahdollisia oireita,ennen mä olen tuntenut myös kiinnittymisen.Hedelmöittyneen munasolun kiinnittyminen tapahtuu n.viikko ovulaation jälkeen,mä oon tuntenut sen aina kipuiluna munasarjoissa ja semmoisena hassuna tärinänä.Joskus on tullut ihan veriviiru paperiin pyyhkiessä,ns.kiinnittymisvuoto.

Tissit on kipeät ja arat,naama kukkii niinku teini-ikäsella pojanklopilla.Munasarjoja särkee ja juilii,valkovuoto on runsasta ja mieli on herkkä,itkettää vituttaa ja naurattaa vuorotellen.Siinä teille oireita,suurin osa näistä viittaa mun kohdalla alkaviin menkkoihin.Tadaa,samat oireet voi kuitenkin merkata myös sitä raskautta,eikö olekkin jännää??

Mä olen joka kerralla vaan tiennyt olevani raskaana.En tiedä miten tai miksi,mutta mä olen tiennyt sen jo ennen raskaustestin tekemistä.On melko karmiva tunne tajuta olevansa raskaana ja silti uskotella itelleen ettei ole.Nyt mun tutka on vähän jotenkin hukassa,koska ei ole sellaista ihan varmaa tunnetta ollenkaan.Tai sitten mä vaan en ole raskaana,simppeliä.

Melko karmiva juttu kuulkaas,tässä samalla kun naputtelen tätä kirjoitusta niin mä haistan tissimaidon.Juu,juuri sen maidon mitä vauvat juo äitien tisuleista.Anteeksi,oli taas pakko käyttää slangisanaa,en voinut itelleni mitään.Mä oon haistanut sen maidonhajun ennenkin,viime kesänä itseasiassa.Silloin mä olin raskaana kun sen haistoin.

Nopea kirjoitus vain tänään,ainakin yritän olla kirjoittamatta kauheaa romaania.

Edelliseen kirjotukseen sen verran,että niiden pillereiden joilla kohtua tyhjennetään,oikea nimitys on raskaudenkeskeytys pillerit.Mä en halua tai suostu käyttämään sitä oikeaa nimikettä,koska mä en ole vapaaehtoisesti halunnut raskauksiani keskeyttää.Samoilla tabuilla nimittäin tehdään myös abortteja.Mä olen syönyt niitä vain pakon edestä,koska niiden tarkoitus on saada kohtu supistelemaan ja tyhjentymään.Abortti,sitä mä en ole tehnyt ikinä.

Siitä päästäänkin aasinsiltaa pitkin niihin mörköihin.Nykyään pelkää aivan uskomattomia asioita,aivan naurettavia.Sellaisia,joita ei ikinä osannut edes kuvitella pelkäävänsä.Masentuneena pelot lyö kuitenkin pintaan vaikka kuinka selität itelles,että sä oot tyhmä kun pelkäät tuollaisia asioita.Mä en kuitenkaan ehkä enää tunne samalla tavalla kuin muut,mä en ole samanlainen kuin muut ihmiset,mä en pelkää samalla tavalla kuin muut.

Ensimmäisellä sairaalareissulla eli kun tuo tuulimunaraskaus oli,mulle tuli yhtäkkiä järkyttävä pelko että mun luullaan tulleen sinne osastolle aborttia varten.Että mä ihan vapaaehtoisesti halusin alkiosta eroon,otin sen takia niitä pillereitä.Ajattelin että hoitajat puristelee päätänsä ja juttelee keskenään kansliassa,että taas joku nuori nainen on tullut tekemään abortin,voivoi näitä nykynuoria.Tottakai ne tiesi minkä takia mä siellä oikeasti olin,luki taatusti papereissa ja koneella.Tuli sellanen hirveä pakonomainen tarve selittää,että tietäähän ne kaikki etten mä tätä oikeasti halunnut?Kyllä ne tiesi.

Toinen järjetön pelko on aina välillä ollut kuolemanpelko.Ei mun oman kuoleman,vaan miehen tai lapsen.Muistan kun papan kuolemasta oli kulunut jonkun aikaa ja mä olin menossa nukkumaan illalla.Sillon se iski jostakin,aivan jäätävän todentuntuinen olo että lapsi tai mies kuolee yön aikana eikä herääkkään aamulla.Mä en uskaltanut nukahtaa millään,koska ajattelin vaan että jompi kumpi ei aamulla enää herää.Tai jos ne kumpikin kuolee??Mä kirjaimellisesti vartioin niiden unta,miehen unta oli helppo valvoa kun se nukkui vieressä ja kuulin sen hengittävän.Lapsi nukkuu omassa huoneessa,sen vahtiminen oli hankalaa.Piti nousta sängystä ja käydä siellä katsomassa,tulla takasin omaan sänkyyn hetkeksi ja nousta taas.Mä jatkoin tuota varmaan muutaman tunnin ja yhden kerran kun kävin tyttöä kattomassa,se hengitti niin kevyesti ettei peitto noussut ollenkaan.Hirvittävä paniikki,nyt se jumalauta on kuollut eikä hengitä!!ei ei ei!!Oli pakko tökätä sitä kädellä,hengitä nyt saatana!Uninen lapsi katsoi mua hetken ihmeissään,sanoi jotain ja nukahti samantien uudestaan.Mä menin tärisevänä takasin omaan sänkyyn,ei toivoakaan nukkumisesta.Lopuksi mä kannoin nukkuvan lapsen meidän sänkyyn,menin itse noiden rakkaiden keskelle nukkumaan.Oli helpompi vahtia kun molemmat oli vieressä ja kuulin niiden hengittävän,nyt mäkin voin vihdoin nukahtaa.

Kun lapsi sairastui mahatautiin ja lähdettiin viemään sitä lääkäriin,mä pelkäsin että se kuolee.Herranisä,sillä on vaan oksennustauti,senkin idiootti.Matkalla sairaalaan mun ainoa ajatus oli etten mä kestä jos mä menetän tämänkin lapsen.Mä hoin sitä mielessäni ja olin paniikkikohtauksen partaalla kun päästiin terveyskeskukseen asti.Jos lääkäri olisi lähettänyt meidät sieltä kotiin eikä osastolle tiputukseen,mä olisin luultavasti seonnut kokonaan.Jos mut olisi laitettu yöksi kotiin osastolta enkä olisi saanut jäädä sinne lapsen kanssa,mä olisin varmaan saanut hirvittävän kohtauksen ja käynyt jonkun päälle.Hyi.

Meillä kaikilla on omat mörkömme,mitkä ovat sinun?

 

Kylläpäs mulla riittää asiaa tänään,runosuoni sykkii kovalla tahdilla.

 

Tämä kirjoitus sai ideansa tänään,kun olin lapsen ja koiran kanssa lenkillä ja nähtiin ambulanssi.Lapsi alkoi muistelemaan kun mua vietiin ambulanssilla sairaalaan,se muistaa sen älyttömän hyvin.Ja miksei muistaisi,olihan se melkoinen kokemus hiukan yli 3-vuotiaalle.Mulle on ollut älyttömän tärkeää jutella lapsen kanssa kaikista mun sairaalareissuista,lapsen tasolla tietenkin.Se ei tiedä mitään raskauksista tai keskenmenoista,eikä tarvi tietääkkään.Sille on sanottu että mulla on ollut masu kipeä ja sitä on hoidettu sairaalassa.Mä olen halunnut kuitenkin kertoa jotain ja jutella sen kanssa noista,ettei sille jäisi mitään pelkoja sairaaloita tai lääkäreitä kohtaan.Ettei sen tarvisi pelätä että mulla on joku iso hätä aina kun käyn lääkärissä tai oon muuten kipeenä.

Mutta mistä tämän päiväinen keskustelu sitten alkoi,täytyy palata viime talveen.

Elettiin joulukuun loppupuolta,joulupukkia odotettiin innolla kylään ensimmäistä kertaa.Olin raskaana ja tyyni asian suhteen,iloinen ettei ollut tullut supistuksia tai mitään muutakaan.En muista minkä takia olin muksun kanssa lääkärissä,mutta sairaalan vessassa huomasin vuotavani taas verta.Voi paska,eikai nyt taas??!!Oli iltapäivä,en voinut enää soittaa neuvolaan eli oli pakko odottaa aamuun.

Aamulla soitin kauheassa paniikissa äitiysneuvolaan että mä vuodan taas verta,tarvisin lähetettä naistentautien päivystykseen ja ultraan.Pyysi mua ensin käymään äitiysneuvolassa ultrassa,kävin siellä eikä se osannut sanoa oikein mitään muuta kuin että kohdussa näkyi "jotain".Neuvolantäti laittoi lähetteen kiireellisenä eteenpäin,sain lähteä samantien päivystykseen odottamaan.En muista kauanko jouduin odottamaan ennenku ultraan pääsin,kauan kuitenkin.Mä istuin odotustiloissa itkien,tiesin jo ettei kaikki ole sittenkään kunnossa vaikka olin niin luullut.Tultiin ottamaan verikoetta ja juttelemaan,on kuulemma ollut jo yksi keskenmeno aiemmin?En pystynyt vastaamaan,nyökyttelin vaan.Joululauluja soi päivystyksessä,nekin sai itkemään vaan entistä enemmän.

Ultraan sitten vaan.Maailma murskattiin kertaheitolla,pahoitellen kerrottiin ettei kohdussa ole mitään elävää.Pelkkä ruskuaispussi vain.Mä olin elänyt 10 viikkoa luullen olevani raskaana ja kaiken olevan hyvin.Oli melko kova paukku.Mut haluttiin ottaa samantien osastolle tarkkailuun ja kohdun tyhjennykseen,kieltäydyin ehdottomasti menemästä sinne.Mua ei jukolauta vie laiteta mihinkään osastolle,mä lähen kotiin!!Sain luvan lähteä pitkin hampain,kunhan lupasin tulla heti aamusta osastolle.Joo joo,antakaa ne hiton pillerit nyt vaan mukaan ja antakaa mun olla rauhassa.

Sain kohdun tyhjennyspillerit paperipussukassa mukaan,kävelin ulos ja oksensin ensimmäiseen puskaan mikä tuli vastaan.Ei tämä voi olla totta,ei vaan voi.Kotiin sitten kertomaan miehelle nämä iloiset uutiset ja heittämään napit naamaan.Mä en pystynyt lopettamaan itkemistä,en vaikka kuinka yritin lapsen takia pysyä rauhassa ettei se hätäänny.Otin pillerit mehun kanssa ja vasta sitten ajattelin googlettaa millasia pillereitä mulle tällä kertaa annettiin,ne oli eri tabuja kuin viimeksi. Ei suositella henkilöille,joilla on astma tai jokin verenhyytymishäiriö. No sillälailla,mulla sattuu olemaan ne molemmat!Äh,ei niistä varmaan mitään haittavaikutuksia tule.Olipa onni että mä otin ne heti iltapäivästä,enkä vasta illalla.

Verta alkoi vuotamaan suunnilleen tunnin päästä lääkkeiden ottamisesta.Ei mitään kipuja tai supistuksia,pientä verenvuotoa vain.Jatkoin itsesäälissä rypemistä ja itkeskelyä,lapsi lohdutti parhaansa mukaan.Reppana,ei varmaan ikinä ollut nähnyt mua sellaisena.Katottiin sen kanssa telkkaria vierekkäin,mä tarvin hurjasti sitä lohtua minkä se antoi vaan olemalla siinä lähellä.Verta alkoi tulla enemmän,tiesin sen olevan ihan normaalia.Verta saattaa tulla samalla tavalla kuin menkkojen aikana,kesällä lääkkeistä ei tullut minkäänlaista vuotoa.

Parin tunnin päästä verta tuli jo valtavasti,aloin miettiä että onkohan se ihan normaalia.Käytin isoimpia siteitä mitä kaapista vaan löysin eikä nekään pitänyt verta tuntia kauempaa.Menin pissalle,istuin pöntölle ja verta vuoti aivan solkenaan pönttöön.Johan nyt vuotaa,ei mulla kesällä kyllä tällästä vuotoa ollut?Pian veri tuli ensimmäisen kerran läpi housuista,piti vaihtaa kaikki puhtaisiin.Lapsi sattui vahingossa kurkkaamaan pönttöön yhen vessareissun jälkeen,se oli aivan täynnä verta ja lapsi meinas oksentaa siihen paikkaan.

Illasta mä aloin miettimään,että kuinkahan mä vuoraan sängyn niin,etten mä sotke lakanoita ja patjojakin vereen.Mä vaihdoin sidettä puolen tunnin välein,eikä ne isoimmatkaan siteet tahtonut kestää niin kauaa.Toisetkin housut meni pyykkiin,mistä tuota verta oikeen riittää?Pian mä siirryinkin lapsen vaippoihin,onneksi niitä oli vielä kaapissa vaikka muksu ite ei ole vaippoja pitänyt aikoihin.

Olin menossa nukkumaan ja ajattelin soittaa äitille samalla käyn vielä tupakilla.Kesken puhelun mä tunsin kun verta holahti iso määrä ja mun tuli tosi huono olo.Päässä alkoi heittää,korvissa soi ja oli vaikea pysyä pystyssä.Sanoin äitille että nyt on pakko mennä vessaan,on pirun huono olo ja toivotin hyvät yöt.Juoksun pöntölle ja verta suihkusi taas,lisäksi lattialle tipahti nyrkin kokoinen verihyytymä.Mä nojasin vessan kaappeihin ja huikkasin miehelle,että nyt taitais olla aika soittaa ambulanssi tai mä pyörryn tänne kotiin.Lapsonen oli vielä hereillä ja ihmetteli mikä mulla oli,mä istuin pöntöllä ja olin aivan vitivalkoinen,huojuin siinä kun yritin pysyä tajuissani.Mies soitti ambulanssin ja alkoi keräämään mulle tavaroita mukaan ja mun 3-vuotias lapseni puetti mulle ulkovaatteita kun istuin pöntöllä.Talvikengät,toppatakki,pipo päähän.Yritin sille selittää että mut haetaan pian sairaalaan,mutta ei mulla ole mitään isoa hätää ja tuun huomenna kyllä jo kotiin sieltä.Lapsi jaksoi urheasti olla itkemättä tai hätääntymättä,heilutteli mulle kun ambulanssimiehet talutti mut pihalle.Mun lähdön jälkeen se oli sitten mennyt huoneeseensa itkemään.Se sai onneksi nukkua isin vieressä ja kai mieskin oli sille kertonut ettei mulla ole sielä sairaalassa mitään hätää.

Mut vietiin päivystykseen tippaan ja odottelemaan pääsyä osastolle.Kyseltiin paljonko siteitä suunnilleen oli mennyt,ainakin 8 omaa sidettä ja 3 lapsen vaippaa viiden tunnin aikana.Melkonen verenvuoto,hemoglobiini oli laskenut hurjasti aamuisen mittaamisen jälkeen.Mut vietiin yöksi osastolle ja aamulla katottiin tilannetta sitten uudestaan.Mä en saanut syödä mitään ja olinkin yhteensä varmaan 18h syömättä ja juomatta.Aamusta ultraan jossa todettiin että kohdussa on vieläki jotain tulematta ulos,eli kaavintaan vaan.

Mut oli leikattu edellisen kerran joskus lapsena,sain aivan hysteerisen itkukohtauksen leikkauspöydällä.Mulle tuikattiin ensin rauhoittavaa ja unilääkkeet melkeen samaan syssyyn,kauniita unia.Heräämössä heräsin omaan itkuuni,meni hetki tajuta missä mä olin.Ne perkeleen joululaulut soi sielä heräämössäkin,hoitajat toivotteli toisilleen hyvää joulua kun joku oli lähdössä vuorosta kotiin.Mua tultiin hakemaan osastolle takaisin,joku heräämön hoitajista toivotti mullekkin hyvää joulua.Hyvää joulua,mitäköhän hyvää tässä joulussa on??!! Mä en ollut kipeä kaavinnan jälkeen,mutta muuten ihan totaalisen hajalla.Mä itkin varmaan enemmän kuin vuoden aikana yhteensä.Mua pidettiin tarkkailussa muutaman tunti kaavinnan jälkeen ja pian mä tajusinkin olevani yksin osastolla.Siis aivan yksin,kaikki hoitajatkin oli jo lähteneet joulunviettoon.Pieni  väärinkäsitys kellonajasta mun ja hoitajan välillä mun kotiin hakemisesta ja mä olin yksinäni koko osastolla.Upeeta.Mun isi oli tulossa mua hakemaan,mä harhailin käytävällä että josko joku voisi opastaa mut ulos sieltä.Siivooja bongas mut pyörimästä sieltä ja opasti mut ulos.Oli ihanaa päästä kotiin lapsen ja miehen luo vaikka muuten koko elämä tuntuikin olevan aivan perseellään.

Seuraavana päivänä oli sitten jouluaatto,hyvää joulua vaan meille.

Mä oon saanut taustatueksi aika hienon kolmen naisen tiimin keskenmenoista ja masennuksesta johtuen.Mä oon iloinen että uskalsin hakea apua vaikka se otti todella koville,myöntää etten pärjää yksin ja tarvin myös lääkkeitä.Tarvin muita ihmisiä apuun,omat läheiset ei millään riitä tai pysty antamaan sellaista apua mitä tarvin.Mä tiedän että tuun syömään lääkkeitä vielä pitkään,masennus on luokiteltu keskivaikeaksi/vaikeaksi,ei se mene ohitse niinkun tulehdus antibioottikuurilla.Ei todellakaan,miettii että mä olen maaliskuussa hakeutunut hoitoon ja viime kerralla depressiohoitajalla masennustestin pisteet oli vieläkin korkeat.Miten pitkään mä tarvin vielä ammatti-ihmisten apua,sitä ei kukaan tiedä.Mulle luultavasti laitetaan lähetettä ihan psykologin tai psykiatrin hoiviin,eli en ihan kovin nopeasti pääse yksinäni edes yrittämään.Luulen että isoin asia mikä erottaa mun masennuksen todella vaikeasta masennuksesta on se,että mä en ole itsemurhahakuinen.Mä en haudo tai suunnittele itsemurhaa,enkä vahingoita itseäni fyysisesti.Toivotaan,että masennus ei siihen pisteesen edes pääse että sitä alkaisin suunnittelemaan ja siitä haaveilemaan.Tai yrittämään.

Mutta se mun hoitotiimi.Ihan ensimmäisenä siihen liittyi äitiysneuvolan terveydenhoitaja,nainen jonka olen tavannut kaksi kertaa.Ensimmäisen kerran kun menin normaalisti talvella ensimmäiseen neuvolaan,silloin kun mä hölmö vielä luulin että olen raskaana ja kaikki on mennyt normaalisti.Seuraavan kerran mä tapasin sen kun se ultrasi mua hetkeä myöhemmin verenvuodon takia,eikä pitkästä etsimisestä huolimatta löytänyt kohdusta mitään.Tai löysi se "jotain",mutta alkio se ei ollut.Nykyään mun tarvii vain soittaa tälle upealle naiselle jos tarvin lähetettä verikokeeseen tai ultraan,se kirjoittaa ne mukisematta.Viimeksi kun toukokuussa sille soitin,sanoi ettei se kenellekkään muulle lähetteitä kirjoittelisi noin vaan puhelimitse paitsi mulle.

Seuraavaksi tähän tiimiin eksyi sitten mun depressiohoitaja,mahtava nainen sekin.Pelkäsin valtavasti ensimmäistä käyntiä sen luona koska en tiennyt yhtään mitä sielä tehdään,pelkäsin että multa otetaan lapsi pois jos mä sanallakaan kerron jotain väsymyksestä sen kanssa.Mähän olin totaalisen väärässä,sille voi sanoa ihan mitä tahansa ja se ymmärtää,se ei tuomitse tai pidä mua pahana ihmisenä.Se oli valtavan onnellinen kun kerroin tuosta viimeisestä raskaudesta ja todella pahoillaan kun mä soitin ja kerroin sen olleen munatorviraskaus.Sen ansiosta mä oon saanut sairaslomia ja lääkkeitä,se pitää mun puolia ja tekee sen eteen kaiken mahdollisen,että mä saisin itteni kuntoon.Jos mä menen psykologin hoiviin jossakin vaiheessa,meidän tiet eroaa siinä samalla.Ikävä kyllä tulee.

Kolmas on sitten aivan tuore tapaus,terveyskeskuksen lääkäri. Kyllä vain,sieltäkin laitoksesta löytyy helmiä ja mä onneksi olen törmännyt yhteen sellaiseen.Tämä nuori nainen on kirjoittanut mulle sairaslomaa ja lääkkeitä,luvannut kirjoittaa lomaa lisää jos vaan tarvin ja luvannut kirjoittaa myös b-lausunnon kelaa varten jos pitkä sairasloma on vielä edessä.En ymmärrä miksi tämäkin nainen on niin hyvä mulle ja pahoillaan kaikista kokemuksista,ilmeisesti mun tarina on tehnyt siihenkin vaikutuksen.Jos mä lähden depressiohoitajan luota mtt:n asiakkaaksi,sinne tarvii myös lähetettä ja tarkkaa selostusta mun tilasta.Tämä tohtori lupasi kirjoittaa sinnekkin lähetettä jos tarve vaan vaatii.

Semmosia naisia,ihanaisia.Mä tiedän etten mä pysty enää olemaan raskausaikaa ilman lääkkeitä tai hoitosuhdetta johonkin,onneksi mulla on sellainen valmiina.