Muistin juuri tässä yhtenä päivänä,että elokuussa on kaksi vuosipäivää.Ensimmäisestä keskenmenosta tulee sunnuntaina täyteen vuosi.Muistan ikuisesti sen päivän ja sen valtavan hädän,kun huomasin että vuodan verta ja siellä seassa on hyytymiäkin.Muutamaa päivää aikasemmin olin kärsinyt helvetillisistä supistuksista,jolloin ajattelin ettei kohdussa voi kukaan selvitä hengissä.Eikä selvinnytkään,sehän huomattiin juuri tuona vuosipäivänä.

Tuun aina muistamaan sen reissun tk:seen,kun pillahdin itkuun ilmottautuessa ja olin melkein hysteerinen.Sen mukavan naislääkärin,joka käski valmistautumaan pahimpaan vaikka toivoakin vielä on jäljellä.Oli viikonloppu ja jouduin odottamaan maanantaihin että pääsin ultraan.Eihän sielä enää mitään näkynyt,kaikki raskausmateriaali oli jo tullut pihalle sen verenvuodon mukana.Sain silti vielä kohdun tyhjentämistä varten lääkkeet.

Diagnoosina spontaani keskenmeno,joka ei oikeastaan kerro mitään mitä oli tapahtunut.Kaikki jäi arvailujen varaan,lukemattomia kysymyksiä joihin en saa ikinä vastausta.Ensimmäinen keskenmeno oli rankka tuon takia,mitään selitystä sille ei voitu antaa.Niin vaan tapahtuu.Valtava syyllisyys,mitä mä tein väärin että näin kävi?Vihaa,katkeruutta ja kateellisuutta.

Kaksi seuraavaa oli helpompia siinä mielessä,että niihin on molempiin joku selvä syy.Ei jossittelua eikä turhaa syyllisyyttä,kun niille on selvä syy.

Toinen vuosipäivä on onneksi mukavampi,mun ja rakkaan ukkoseni vuosipäivä.Vuosi oli 2004 kun lyötiin hynttyyt yhteen,näihin vuosiin on kyllä mahtunut vaikka ja mitä.Tämä viimeisin vuosi on ehkä ollut rankin näiden keskenmenojen ja mun masennuksen takia.Masentuneena sitä ei tajua aina ajatella muita ihmisiä ja kaikki pyörii sen oman napansa ympärillä.Välillä tuntuu unohtuvan iteltä että en mä ole ainoa joka on keskenmenot kokenut.Ne oli myös mun miehen vauvoja,jälkeläisiä.Toki mä oon fyysisesti käynyt ne keskenmenot,leikkaussalin kahteen kertaan ja sairaalareissut muutenkin läpi,mutta tottahan tuota miestäkin ne on varmasti vaivannut ja surettanut.Se on pysynyt kuitenkin vahvana kun mä en ole todellakaan sitä ollut,se on pitänyt huolta myös musta meidän lapsen lisäksi.Se on sellainen hiljainen tukija,se ei pidä itestään kovaa meteliä mutta mä tiedän että se on kuitenkin siinä kun tarvitaan.

Ihana,ihana mies.Välillä sitä ei ole osannut arvostaa,välillä toisen naama ärsyttää niin maan perkeleesti ilman sen kummempaa syytä.Joskus taas tuntuu että olisi vastarakastunut ja että se on aivan ihq,tekisi mieli istua vaan sohvalla kädestä kiinni pitäen ja söpöillen.Se palvoo meidän lasta ja on loistava isä,se on muutamassa vuodessa kasvanut henkisesti aivan valtavan paljon ja siitä on tullut isä isolla ii:llä.Se osoittaa rakkauttaan mua kohtaan monella eri tavoin,ei niinkään sanallisesti mutta teoilla.Enkä mä edes jaksaisi sellaista mä rakastan sua mussun mussun-lässytystä kuunnella joka päivä,yyh.

Me ollaan kestetty melkoinen määrä menetyksiä vuoden aikana,lisäksi siihen mun masennus.On se vaan sellanen kultakimpale vaikka välillä tuntuukin aivan joltakin muulta.

Rakastan valtavasti.