Mä uskaltaisin väittää,että ei juuri kukaan pystyisi mua katsomalla sanomaan että "hei sä oot kyllä varmaan masentunut".

Siinäpä se,masennus ei välttämättä näy ulospäin eikä edes läheisimmät ihmiset näe sitä ellet kerro.Masentunutta ihmistä varmaan usein pidetään sohvan nurkassa jatkuvasti itkevänä hermokimppuna,ei normaalisti toimivana ihmisenä.

 

Miten se näkyy sitten mussa?

Väsymyksenä,kiukkuisuutena,jaksamattomuutena,eristäytymisenä muista ihmisistä.Mä en myöskään koe oikein suuria ilontunteita mistään,mä oon sellanen tasainen möllykkä.Arkiset asiat kuten ruuanlaittaminen tai pyykkien peseminen on todella työlästä.Normaali ihminen tekee ne sen kummemmin miettimättä,mä joudun miettimään että jaksanko mä varmasti tehdä sen loppuun asti,ettei jää kesken tai miehen tehtäväksi.Lapsen hoitaminen tuntuu äärettömän raskaalta välillä vaikka lapsi on ihana ja helppo kuin mikä.

Mä en jaksa pitää yhteyttä moniin ihmisiin,en jaksa jutella jatkuvasti puhelimessa liibalaabaa tai keskustella facebookissa jokaisen tutun kanssa yhtäaikaa.Se on raskasta,se vie voimia entisestään.Mä pidän eniten yhteyttä niihin ihmisiin,jotka edes jollain mahdollisella tasolla voi tietää millaista on olla masentunut ilman että sitä tarvii kertoa.Mä en tahallani ole pitämättä yhteyttä juuri tiettyihin ihmisiin,eikä se tarkoita ettenkö mä välittäisi tai mua ei kiinnostaisi muiden elämät.Älkää ottako henkilökohtaisesti,mä en vaan aina jaksa.

Lapsi oli se syy miksi mä lähdin apua edes hakemaan,mä en halua että se joutuu kärsimään mun pahasta olosta yhtään enempää.Masennus on kolkutellut ovella varmasti ja paljon aiemmin,mutta kaksi keskenmenoa ja papan kuolema oli se ihan viimeisin pisara sille että lähdin apua hakemaan.Vaati järjettömästi voimia tehdä se yksi puhelu,laittaa pyörät pyörimään ja saada hoito alkuun.Mä sain ajan lääkärille seuraavaksi päiväksi ja ilmeisesti tilanne oli lääkärin mielestä sen verran akuutti,että sain samantien lääkereseptit mukaan ja varattiin aika depressiohoitajalle.Papan hautajaiset oli tulossa seuraavana viikonloppuna,lääkkeet sain varmaan sen takia heti että saan ottaa rauhoittavan hautajaisiin ja pystyn olemaan sielä romahtamatta aivan täysin.

Mä oon syönyt lääkkeitä parisen kuukautta,annostusta on kerran nostettu ja luulen että sitä nostetaan kohta uudestaan.Nykyinen annostus ei toimi eikä auta,luulen että toi viimeisin sairaalareissu nyt ei ainakaan helpota asiaa.Lääkkeen toimivuudesta on kyllä toisaalta paha sanoa mitään,koska mä kuitenkin tunnollisesti syön pillerini päivittäin vaikka apua en siitä tunnu saavan tällä hetkellä.Missäköhän kunnossa mä olisin ilman lääkkeitä??Veikkaan että en kovin hyvässä,enkä uskalla sen enempää edes miettiä asiaa.

Pitäis ottaa puhelin kouraan ja soitella sataan paikkaan,sopia uusia tapaamisia mitkä sairaalareissu laittoi uusiksi.Ei vaan jaksa,ei kertakaikkiaan jaksaisi.Tämä on loistoesimerkki mun jaksamattomuudesta,noin yksinkertainen asia ja tuntuu kauhealta ponnistukselta.

 

Ei kai muuta tällä kertaa.