Jaahas,jos vaikka päivittäis tätäkin välillä.Huomaa ettei ole hetkeen kirjoittanut mitään kun on unohtanut jo salasanankin,pöh.Oli oikein muutama kommenttikin jätetty,kiitoksia kovasti

 

Mitäs tänne,samaa kauraa vaihtelevilla mausteilla.Heti alkuun voi kertoa että yritys on päällä taas,haavoja on nuoltu tarpeeksi.Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!Ihanaa olla näin positiivinen ihminen.Eikös siinä sanonnassakin sanota että pessimisti ei pety?Ei ainakaan voi väittää että mä leijuisin pilvilinnoissa tai hengailisin vaaleanpunaset aurinkolasit päässä,ne kyllä jäi jo ensimmäisen keskenmenon jälkeen pois.

Kuukautiskiero on vähän viturallaan vieläkin leikkauksen jäljilta,hankaloittaa omalta osaltaan tätä touhua.Eiköhän se siitä,eteenpäin vaan sanoi mummo lumessa.

Kesäloma ja sairaslomat on ohi ja oon palannut takasin töihin.Ajattelin ihan vaan kokeilla miten pää kestää,ei vielä ainakaan ole tullut tarvetta lisälomalle.Mä olen ollut töissä vasta muutaman päivän,että eipä se nyt paljoa vielä kerro mun jaksamisesta.

Paniikkikohtauksia en ole saanut kesän aikana juuri kertaakaan,ainakaan sellaisia mihin olisi pitänyt rauhoittava ottaa.Pari kohtausta on tullut ihan tässä lähiaikoina,mutta ei onneksi sen enempää.Kohtaukset on ollut pikkasen erilaisia kuin aikaisemmin,sydän hakkaa tuhatta ja sataa niinku ennenkin mutta uus tuntemus on sellainen kun joku istuis sun rinnan päällä.Kamalan tuntuista,henki ei tahdo kulkea ja tuntuu että keuhkot puristuu kasaan.Hätäännyt siitä lisää ja sitten hakkaa sydän niin että meinaa tulla rinnasta läpi,kuulet omissa korvissa aivan selvästi sydämenlyönnit.Hyi.

Viimeinen kunnon käynti depressiohoitajalla oli ikimuistoinen,mä nimittäin itkin melkein koko tunnin minkä sielä olin.Vollottaminen alkoi melkein heti kun tuoliin pääsin ja kuulumisia kysyttiin,loppua siitä ei sitten tahtonut tulla millään.Onneksi oli nenäliinoja iso pinkka pöydällä.Masennustesti tehtiin uudestaan,sain pisteitä saman verran mitä maaliskuussa kun hoitoon hakeuduin,ellen jopa enemmänkin.Eli eteenpäin ei suinkaan oltu menty,korkeintaan taaksepäin.Lääkityksestä ei sitten ollut oikeastaan mitään hyötyä,sen olisi pitäny jo auttaa siinä ajassa mitä olin sitä syönyt,jos on auttaakseen.

Lääkitys sitten uusiksi vaan.Sain toisen lääkkeen ja aloin purkamaan vanhaa pois.Tulipahan huomattua että olisi kannattanut purkamista jatkaa vielä pidempään,aivan hirvittävät vieroitusoireet alkoi kun jätin sen kokonaan pois.Mä oksensin muutamana päivänä,pyörrytti ja oli aivan kauhea olo kaikin puolin.Tein jo raskaustestiäkin koska oireet oli aika osuvat myös siihen.Mielenkiintoisin oire oli kuitenkin sähköiskut.Juu luit oikein,sähköiskut.Karmiva tunne kun käsivarsista lähtee sähköisku ja välillä se tuntuu takahampaissa asti.Jos jotain hyvää siitä pitää löytää,niin enpähän ainakaan nukahtanu mihkään väärään paikkaan kun sätkyjä tuli aina välillä.

Nyt oon syönyt uutta lääkettä noin kuukauden,pari viikkoa ilman sitä vanhaa lääkettä.Eipä vielä ainakaan mitään kauhean isoja muutoksia mielialassa tunnu,vaikutus saattaa kuitenkin alkaa vasta monen viikon päästä.

Ja jotta ei elämä liian helpoksi ja mukavaksi kävisi,niin muutama päivä takaperin saatiin murheen aihetta taas vaihteeksi.Mun rakas mummi on jo muutaman vuoden taistellut keuhkosyöpää vastaan,se on jo selättänyt rintasyövän vuosia takaperin.Se kaatui pyörällä ja pää kuvattiin kun se kolahti maahan melko voimakkaasti.Kappas vaan,aivoista löytyi kaksi etäpesäkettä.Miten sattuikaan sopivasti,pappa kuoli maaliskuussa ja nyt saa pelätä että koska mummi lähtee perässä.Mun toive oli että vanhukset ehtisivät nähdä mun toisenkin lapsen,alkaa pahasti näyttää siltä ettei mummikaan välttämättä ehdi sitä näkemään.Papan kuolema tuli aika yllättäen eikä siihen osannut varautua,nyt alkaa väkisinkin pelkäämään että koska mummi lähtee kun tietää että kasvaimet aivoissa on kuitenkin melko vaarallisia.Juuri äsken tultiin muksun kanssa sairaalasta ja ajattelin itekseni että olikohan tämä viimeinen kerta kun näen mummin.Ei se nyt vaikuttanut mitenkään kipeältä tai sekavalta,oli ihana oma itsensä.Silti ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu,koska mummi pääsee hoitoon ja miten sitä aletaan hoitamaan.Onko siitä enää mitään apua vai vaan turhaa kipua ja kärsimystä.Ethän mummi rakas vielä jätä meitä??

Alkaa tuntumaan että mut on jotenkin kirottu,perkele vie.