Kirjoitettu 23.6.2011

Mitäs tänne,ei taaskaan oikein mitään.Sairaslomaa jatkettiin heinäkuun alkuun,mä koen että en oo valmis töihin enkä kestä nyt minkäänlaista painostusta mistään suunnasta.Töissä sitä tulisi taatusti,myyntialalla kun ollaan.Heinäkuun alussa alkaa myös mun kesäloma,töihin palaan sitten vasta elokuussa.En tiedä miten mä kestän olla tytön kanssa kuukauden kotona,tuntuu olevan nyt vähän hankalaa tämä meidän yhteiselo muutenkin.Uhmaa,kiukkua,mun väsymystä,härnäämistä ja hermojen palamista.Hyvää lomaa meille.

Niin väsymyksestä,mä oon tajuttoman väsynyt.Väsymys alkoi sairaalasta pääseminen jälkeen antibioottien takia,se jatkuu edelleen vaikka kuuri on loppunu ajat sitten.Mä voisin nukkua vuorokaudet putkeen,mä joka en ikinä nuku päiväunia,saatan nukkua helposti 3-4h päivällä ja pitkät yöunet siihen vielä päälle.Tervettä touhua,sanon minä.

Tässä yhtenä päivänä iski hirvittävä hätä,että missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.En jaksa seurata sitä,ei kiinnosta pätkän vertaa.Onneksi sain sitten laskettua missä mennään ja ehkä nyt muistan sitten varoa niitä ovulaatiopäiviä.Miten toi kuukautiskierron laskeminen ja ovulaation bongailu on muka joskus ollut hauskaakin?Siis viime kesänä,jolloin yritys aloitettiin.Nyt se on vaan ärsyttävää,kierrosta pitäisi pysyä edes vähän selvillä ettei taas käy huppistakeikkaa-pam-raskautta.

En jaksa ajatella vauvoja,vauvan yrittämistä tai mitään siihen liittyvää.Mulle on nyt kolme kertaa aika selkeästi osoitettu,että mun ei kuulu saada toista vauvaa.Mä en varmaan ansaitse saada sellaista ja alkaa tuntua etten mä ansaitse edes tuota meidän isoa tyttöä.Yleensä käyn tytön peittelemässä rakastava hymy huulilla ennenkuin ite menen sänkyyn,eilen tein sen itkien.Itkien siksi,että se nukkuva pieni ei todellakaan ole ansainnut tälläistä pällivikaista äitiä.Mikä älyttömän huono tuuri sillä onkaan ollut,että se on mun lapseksi joutunut.

Ehkä pelottavinta on,että oppi alkaa menemään perille ja mä alan tosissani pian olla valmis luovuttamaan.En jaksaa enää taistella tuulimyllyä vastaan,en jaksa enää edes haaveilla pallomahasta ja tuhisevasta pikkukääröstä omassa sylissä.

Jos ihminen tippuu hevosen selästä/ajaa autokolarin/jää auton alle pyörällä tms,kehoitetaan pian uudestaan pyörän tai hevosen selkään ettei se pelko käy ylivoimaiseksi.Mäkin hyppäsin reippaasti takaisin selkään ensimmäisen keskenmenon jälkeen,luotin siihen etten mä enää sieltä hepan selästä tipahda,kun juuri tipuin.Niin.Mentiin taas lujaa kyytiä pärse edellä puuhun ja tultiin niskoilleen alas sieltä ryminällä.

Kaikkein hupaisin tapaus oli tämä viimeisin,eli kohdunulkoinen raskaus.Me ei edes yritetty koko raskautta,mä olin aivan pihalla kierrostani suurimman osan ajasta ja pam!Raskaana.Totuttelua meiltä molemmilta,ihmettelyä ja mietiskelyä että josko nyt onnistuiskin? Ehei,tämä ylläripylläri oli juuri näistä kolmesta se,joka oli kaikkein raskain fyysisesti mulle.
Ja hei!Ollaan menty takapakkia tavallaan myös näissä keskenmenoissa.Ensimmäinen oli kohdussa niinku pitääkin,kehittyi mutta kuoli ja tuli pois.Toinen oli myös kohdussa,mutta ei lähtenyt kehittymään kuitenkaan.Kolmas jäi munatorveen eikä päässyt kohtuun asti,mutta alkoi kehittyä sielä munatorvessa kuitenkin!

En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa,tän hetkinen fiilis on kuitenkin tämä :