Kaverin kuolemasta tulee pian täyteen viikko,mä taas hämmästytän itteäni tällä omalla suremisellani.Mä en ole itkenyt,mutta surrut taas täysin omalla tavallani.Elämän kiertokulun ei kuuluisi mennä näin,ei 21-vuotiaan kuuluisi vielä lähteä pois.Ei vaikka sitä on jollain tavalla osattu pelätä ja odottaakkin,ei sen kuuluisi näin mennä.Miehen puolesta on aivan hirvittävän paha olla,se menetti yhden tärkeimmistä ystävistään.Avuton olo itellään,kun ei voi mitään oikein tehdä että toisen olisi parempi olla.

Välillä sen jotenkin tajuaa,ettei kaveria näe enää ikinä.Ettei enää koskaan voi sen kanssa naureskella älyttömille jutuille tai heittää sellasta puoliv*ttuilevaa läppää toisesta,enkä mä enää koskaan voi yrittää valaa uskoa tulevaisuuteen,että kyllä siellä vielä voi jotain hyvääkin olla.Ei vaan saa luovuttaa.

Voi millä muka elämää kokeneen naisen innolla mä sille välillä paasasin vuosia takaperin,kun yritin saada sen päähän mahtumaan ettei se nyt vaan voi luovuttaa kesken kaiken.Miten välillä tuli karjuttua kurkku suorana että millanen idiootti se oikeen on kun leikkii hengellään,eikä tajua että sillä on ystäviä jotka välittää siitä vaikka siitä tuntuu,että ei ketään kiinnosta.Miten välillä melkeinpä äidillisesti lohdutti,että se on tärkeä ihminen meille kaikille,uskoisit nyt ettet sä ole niin yksin mitä luulet olevasi.Me ollaan aina apuna ja tukena jos vaan pyydät,älä ikinä epäile sitä.

Se oli sitä aikaa kun omassa elämässä oli kaikki hyvin,eikä mulla ollut hajuakaan mitä on masennus.Mä en tiennyt p*skaakaan siitä,millaista on olla masentunut ja todella ahdistunut.Tämän kaverin syyt masennukseen oli sellaiset,että kuka tahansa olisi ollut samassa tilassa.Eikä sillä ollut mun tietääkseni mitään diagnoosia siitä,mutta ei siihen lääkäriä tarvinnut sitä toteamaan kun seurasi sen elämää vierestä ja jutteli sen kanssa.
Olisinpa mä ehtinyt vielä jutella sen kanssa kunnolla,mä olisin voinut kertoa että nyt mä ymmärrän paljon paremmin miten paha sen on olla.Olisin voinut kertoa,että mäkin tiedän nyt millaista se on kun maailmasta katoaa kaikki värit,eikä näe mitään muuta kuin harmaata eri sävyissä tai mustaa.Tajuan miltä se tuntuu,kun ajattelee ettei tulevaisuudessa ole mitään hyvää tulossa,sitä samaa sontaa vaan mitä tähänkin asti on tullut.Ymmärrän miltä sekin tuntuu,kun tuntee ittensä vaan taakaksi kaikille muille,ettei kukaan oikeasti välitä.
Olisinpa mä ehtinyt.